Kirjoittajat käyttävät usein erilaisia kirjallisia tekniikoita vetääkseen lukijan tarinaan ja auttamaan luomaan tarinan, joka on vakuuttava ja muuten mielenkiintoinen. Yksi tällainen tekniikka on kehystarinan käyttö. Kun tällaista tekniikkaa käytetään, kirjoittaja luo alussa tarinan, joka ei yleensä ole muun kertomuksen pääpaino. Sen sijaan tätä alkuperäistä tarinaa käytetään toisen tarinan asettamiseen tai kehystämiseen, jolla on yleensä enemmän painoarvoa tai merkitystä. Kehystarinaa on käytetty vuosisatojen ajan ja se on edelleen suosittu erilaisissa kirjallisuuden muodoissa sekä muissa medioissa, kuten televisiossa tai elokuvissa.
Esimerkkinä kehystarina voi olla kirjailija, joka kehittää päähenkilön tai kertojan, joka alkaa kertoa tarinan itsestään nykyhetkessä. Tämä hahmo puhuu usein lukijoille suoraan tai muuten viittaa siihen, että hänen roolinsa on tarinankerronta, ei välttämättä tarinan toiminta. Kun tämä kertoja tai hahmo on esitelty, hän yleensä alkaa kertoa toisen tarinan ja kutsuu siten lukijan tulemaan hänen kanssaan tälle kertomismatkalle. Kehyksen tarinarakenne voi antaa kirjoittajalle mahdollisuuden antaa lukijalle kontekstin pääjutulle ennen sen aloittamista.
Kertojaa voidaan käyttää myös kehystarinan työkaluna asettamalla lukija erilaisille novelleille. Kertoja voi esiintyä ajoittain koko tekstissä viittausten tekemiseksi, tapahtumien selventämiseksi tai esittelytietojen valmistamiseksi lukijalle seuraavaa tarinaa varten. Tätä tekniikkaa käytetään hyvin usein elokuvissa ja televisiossa, vaikka tekniikan juuret löytyvät eri teksteistä kautta historian.
Runko -tarina näkyy hyvin Washington Irvingin novellissa ”Rip Van Winkle”. Tarinan pääpaino on hahmo, Rip Van Winkle, ja hänen kokemuksensa Catskill -vuorilla, mutta kertomuksen ottaa vastaan hahmo nimeltä Geoffrey Crayon. Tämän Crayon -hahmon luominen osoittaa lukijalle, että Irving ei kerro Rip Van Winklen tarinaa, vaan sen sijaan Geoffrey Crayon, jolloin todellinen kirjoittaja poistetaan tarinankerronnasta kokonaan ikään kuin kehotettaisiin lukijaa pitämään kertomuksia todellisina ja siksi enemmän vakuuttava. Lukija kuulee pääasiassa Rip Van Winklen tarinan Geoffrey Crayonin kehyksen tai vision kautta.