Pitoisuussolu on jaettu kahteen eri osaan, jotka on yhdistetty komponentilla elektronihiukkasten läpäisemiseksi, kuten suola. Nämä kaksi puolikennoa sisältävät elektrodeja ja kumpikin liuos on erilainen konsentraatioissaan. Kun konsentraatiokenno aktivoidaan, konsentroitu liuos tyypillisesti laimentuu, kun taas dispergoitu lisää molekyylejä, kunnes molemmat ovat tasaisia. Yleensä tasapainon lähestyessä syntyy jännite. Tämän reaktion voimakkuus voidaan mitata laskemalla solun potentiaali käyttämällä matemaattista kaavaa, jota kutsutaan Nernstin yhtälöksi.
Pitoisuussolun potentiaalin laskeminen vaatii yleensä volttimittarin. Laitteen antama arvo, joka voi olla positiivinen tai negatiivinen, voidaan sitten lisätä yhtälöön ja käyttää sitä pitoisuustason kanssa potentiaalin määrittämiseen. Elektronit virtaavat yhdestä aineesta toiseen pitoisuussolussa. Osuutta, joka menettää hiukkasia, kutsutaan hapettumispuoleksi, kun taas pelkistyspuoli saa ne.
Metalliosia käytetään usein tämän tyyppisissä kennoissa, ja niiden eri alueet voivat altistua vaihteleville materiaalipitoisuuksille. Joillakin metallin osilla voi olla enemmän sähköpotentiaalia kuin toisilla, mikä voi aiheuttaa korroosiota. Vaikka konsentraatiokenno voidaan puhdistaa tämän estämiseksi, tämä on usein vaikeaa, kun järjestelmä sijoitetaan esimerkiksi maaperään.
Metalli -ionit voivat aiheuttaa korroosiota. Jos kenno sisältää tai on alttiina vedelle, sitä ei ole suljettu tai siinä ei ole suojapinnoitetta, alueet lähellä korkeaa metalli -ionien määrää voivat syövyttää. Epätasaiset happipitoisuudet, joita voi esiintyä metallipinnoilla veden alla, voivat aiheuttaa korroosiota, jos kaasutasot ovat alhaiset. Hajoamista tapahtuu tyypillisesti vierekkäisten osien ja puun, kumin tai muovin lähellä metallipintaa. Aktiivinen-passiivinen konsentraatiosolu kehittyy, kun happea on ja passiivikalvo puhkaistaan suolakerroksen alle, mikä aiheuttaa kuoppia metalliin.
Pitoisuussoluja käytetään usein mittareina maaperän happamuuden ja emäksisyyden mittaamiseen. Niiden toinen pää on yleensä alttiina maaperälle ja toinen pää kaliumkloridiliuoksella. Näitä kahta mittausta voidaan sitten verrata. Yleensä mitä korkeampi jännite on, sitä happamampi näyte on. Pitoisuussolua voidaan käyttää myös kemikaalien analysointiin sekä erilaisten materiaalien korroosioalttiuden testaamiseen.