Kevyt verbi on verbi, jolla ei ole lauseessa paljon merkittävää merkitystä. Yleisimmin kevyt verbi täydentää muita sanoja, joilla on enemmän merkitystä. Kevyttä verbiä kutsutaan usein muilla nimillä, kuten vektoriverbillä, ohuella verbillä tai lisäverbillä.
Kevyillä verbeillä varustetut rakenteet voivat esiintyä monella eri tavalla tietyllä kielellä. Englannissa apuverbi on erityinen muoto kevyestä verbistä, jota kutsutaan usein auttajaverbiksi. Nämä verbit täydentävät muita ensisijaisia verbejä, joilla on eniten merkitystä lauseessa. Jos esimerkiksi joku sanoo, että joku “tekee jotain”, sana “on”, verbin “olla” muoto, on apuverbi.
Lisäverbien lisäksi lauseverbit osoittavat myös kevyen verbirakenteen. Lauseverbi on useimmiten verbin ja preposition yhdistelmä. Yhdessä verbi ja prepositio muodostavat eräänlaisen kahden sanan verbin, joka kuvaa toimintaa. Esimerkiksi englanninkielinen puhuja voi puhua siitä, “ottaako” jokin asia huomioon vai ei, jolloin lauseverbi “take up” korvaa verbin “lähestymistapa”.
Toinen tapa käyttää kevyitä verbejä lauserakenteessa on “substantiivi ja verbi” -muoto. Monissa näistä muodoista verbi toimii suhteellisen merkityksettömänä substantiivin muokkaajana. Esimerkiksi lauseessa “ottaa nokoset” koko lause tarkoittaa lyhytaikaista nukkumaanmenoa. Vaihtoehtoisella verbillä “nukkumaan” on sama merkitys. Näiden kahden ilmauksen vastakohtana on selvää, että verbin “ottaa” käytöllä ei ole juurikaan merkitystä.
Yksi yleisempi kevyt verbin tyyppi sisältää sanan “on” käytön. Englanninkielinen puhuja voi sanoa, että jollakin on “toiveita” tehdä jotain. Vaihtoehtoisesti joku voi puhua siitä, että toisella on ”mielipide”. Tällaisissa tapauksissa sanalla “on” on toissijainen ja suhteellisen merkityksetön rooli.
Ne, jotka ovat vasta alkamassa oppia englantia tai toista kieltä, voivat oppia melko paljon analysoimalla kevyen verbin monia tapoja. Joissakin yhteiskunnissa on tavallista korvata tekniset verbit kevyellä verbirakenteella, mikä voi aiheuttaa pieniä muutoksia merkityksessä, jotka määrittelevät ”yleisen käytön” ja paikallisen murteen. Kun nämä tiedot tuntevat tarkasti, kielen oppija voi kommunikoida tehokkaammin kyseisen kielen äidinkielenään puhuvien kanssa.