Koko kieli on pedagoginen filosofia, joka korostaa merkityksellistä lähestymistapaa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Tämä filosofia syntyi yhdysvaltalaisen kielitieteilijän Kenneth S.Goodmanin 1960 -luvulla julkaisemasta tutkimuksesta, joka väitti, että lasten pitäisi voida hankkia lukutaito ja kirjoittaminen samalla tavalla kuin he luonnollisesti puhuttua kielitaitoa. Opettajat, jotka toteuttavat sen periaatteet käytännössä, pyrkivät sitouttamaan lapset tekstin merkityksessä sen sijaan, että vain opettaisivat heitä lukemaan sitä.
Goodmanin teoriat perustuvat aiempaan psykolingvistiseen tutkimukseen, jonka mukaan lapset oppivat käyttämään kieltä kuuntelemalla ja alkavat vähitellen ymmärtää sen suhdetta ympäröivään maailmaan. Varhaislapsuuden kielen oppiminen ei koostu siitä, että pohditaan yksittäisten sanojen merkityksiä. Samoin koko kielen teoreetikkojen mukaan lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan parhaiten, kun he ovat alttiina tekstin ja elämänsä väliselle suhteelle sen sijaan, että he pohtisivat lukemisen ja kirjoittamisen mekaniikkaa.
Kokonaiselle kielenopetukselle ei ole määriteltyä metodologista lähestymistapaa, mutta yleensä se keskittyy vähemmän foneettisiin periaatteisiin ja yksittäisten sanojen lukemiseen kuin tekstin merkityksen rakentamiseen ja tulkitsemiseen. Yksi kokonainen kielistrategia lukemisen opettamiseen on saada oppilaat katsomaan tarinan sanoja, kun opettaja lukee ne ääneen. Toistamisen kautta opiskelijat alkavat tunnistaa sanan kirjallisen muodon ja liittää sen sen merkitykseen tarinan yhteydessä. Tätä kutsutaan leksiseksi tai kokonaiseksi sananoppimiseksi, toisin kuin subleksistä oppimista, joka keskittyy pienempiin sanojen osiin, kuten kirjaimiin tai foneemeihin. Tämän strategian kannattajat sanovat, että on todennäköisempää saada lasten mielikuvitus mukaan kuin saada heidät lukemaan keinotekoisesti yksinkertaistettuja alkeistekstejä, koska se auttaa heitä kehittämään positiivisia yhteyksiä lukemiseen.
Tämä oppimistyyli on joskus asetettu toisin kuin fonetiikka, mutta tämä kontrasti ei ole täysin tarkka, koska koko kielen kannattajat eivät lopeta foniikan opetusta kokonaan. Opettajat saattavat upottaa lyhyitä fonetiikan oppitunteja laajemman kielitunnin yhteydessä. He eivät kuitenkaan yleensä omista niin paljon aikaa fonetiikalle kuin muiden kasvatusteorioiden kannattajat.
Sanojen lukemisen oppiminen laajemmassa yhteydessä ottaa huomioon myös Goodmanin teorian, jonka mukaan lukeminen on ”psykolingvistinen arvauspeli”. Sujuva lukija ei lue hajottamalla yksittäisiä ääniä sanoiksi tai jopa sanomalla kaikki sanat henkisesti. Pikemminkin hän tekee koulutettuja arvauksia siitä, mitä teksti lukee, ja korjaa ne tarvittaessa. Kokonaisten kielten kannattajien mukaan lapset kykenevät ohittamaan puhtaasti foneettisen lukemisen vaiheen ja siirtymään merkitykselliseen lähestymistapaan, kuten sujuvat aikuiset lukijat.
Vaikka koko kieliteoria on suosittu pedagoginen filosofia, sillä on monia arvostelijoita. Jotkut näistä väittävät, että vaikka koko kielen opettajat yrittävät välttää pakottamasta oppilaita muistamaan foneettisia sääntöjä, he todella pakottavat oppilaat muistamaan kaikki kielen sanat. Toiset väittävät, että sen tehokkuuden varmistamiseksi ei ole tehty tarpeeksi tieteellistä tutkimusta.