Laajennustiedostojärjestelmä (EFS) on menetelmä tiedostojen ja muistin hallintaan tietokoneen kiintolevyllä tai muulla fyysisellä tallennuslaitteella, joka käyttää useita vierekkäisiä muistialueita tietojen tallentamiseen sen sijaan, että käytettäisiin pienempiä, hajallaan olevia lohkoja. Jotkin tiedostojärjestelmät varaavat tiedostoille tarvittavan tilan pieninä lohkoina tunnetuissa yksiköissä, mikä voi johtaa siihen, että yksi keskipituinen tiedosto on fyysisesti hajallaan levylle, mikä vähentää tiedoston lukemisen nopeutta ja tehokkuutta. Jos kyseessä on laajennettu tiedostojärjestelmä, kaikki pienemmät lohkot on sidottu yhteen suuremmaksi rakenteeksi, joka tunnetaan laajuutena, mikä tarkoittaa, että suurempia tiedostoja voidaan tallentaa yhteen vierekkäiseen paikkaan fyysisellä levyllä, mikä lisää aseman nopeutta, kun lukeminen tuosta tiedostosta. Vaikka monet käyttöjärjestelmät tukevat laajennusten käyttöä, termiä sovellettiin alun perin Silicon Graphics®: n kehittämän, nyt lopetetun Unix-tyyppisen käyttöjärjestelmän, joka tunnetaan nimellä IRIX®, erityisessä varhaisessa laajuudessa.
Fyysisen levyn, kuten kiintolevyn tai CD -levyn, yksittäiset bitit ja tavut on jaettu ryhmiin laitteiston, käyttöjärjestelmän ja tiedostojärjestelmän mukaan. Näitä kutsutaan loogisiksi ryhmittelyiksi, koska niillä ei välttämättä ole fyysisiä rajoja, vain ne, jotka järjestelmä määrää. Useissa tiedostojärjestelmissä lohkoina tunnettua loogista ryhmittelyä käytetään perusmuutoksena, joka voidaan varata tiedoston tallentamiseen. Lohko voidaan asettaa mihin tahansa kokoon, mutta yleensä se on hyvin pieni, joskus jopa 128 tavua tilaa.
Jossain määrin tiedostojärjestelmä ryhmittelee lohkot yhteen levylle, jos ne ovat vierekkäisiä, eli ne ovat kaikki fyysisesti vierekkäin levyllä. Tämä lohkojen kokoelma tunnetaan laajuutena. Jossa tiedostojärjestelmässä, kun tiedosto kirjoitetaan fyysiselle levylle, laajuus jaetaan yksittäisten lohkojen sijaan. Laajennusten käytön lohkojen sijasta etuna on se, että suuret tiedostot tarvitsevat vähemmän ylläpitoa ja pirstoutumisriski pienenee huomattavasti, vaikkakaan ei välttämättä poisteta.
Tiedostojen pirstoutuminen tapahtuu, kun tiedosto vaatii enemmän tilaa kuin mikään käytettävissä oleva lohko tai laajuus voi tarjota, mikä tarkoittaa, että tiedosto on hajotettava ja sen on oltava vähintään kaksi fyysisesti eri tilaa levyllä. Pienillä lohkoilla suuret tiedostot voivat viedä satoja tai tuhansia lohkoja koko levylle, mikä nopeuttaa tiedoston käyttöä. Laajuustiedostojärjestelmä sallii suuren tiedoston jakamisen eri laajuuksiin, joita kutsutaan epäsuoriksi laajuuksiksi, vaikka vaadittujen laajennusten määrä on yleensä pienempi kuin jos tiedosto olisi allokoitu pienemmillä lohkoilla.
Sen lisäksi, että pienennetään suurten tiedostojen yleiskustannuksia, koska vain yhtä laajuutta koskevat tiedot on tallennettava tiedostojärjestelmään useiden eri lohkojen osoittimien sijaan, laajenteiden käyttö voi myös pidentää joidenkin tallennuslaitteiden käyttöikää. Tämä voi johtua siitä, että vierekkäiset tiedostot vaativat vähemmän liikettä levyaseman lukupäämekanismilta tietojen käyttämiseen. Laajennustiedostojärjestelmä mahdollistaa myös yksittäisten tiedostojen luomisen, joiden pituus voi olla teratavua tai enemmän, koska joissakin tapauksissa laajuus voi teoriassa ottaa kaiken käytettävissä olevan fyysisen tilan tarvitsematta luoda laajoja taulukoita tai muita yleiskustannuksia hallintaa varten.