Lakisääteinen likviditeettisuhde on eräänlainen taloudellinen laskentatapa, jossa määritetään likvidien varojen kokonaismäärä, joka laitoksen on pidettävä varassa toimiakseen kansallisen hallituksen asettamien pankkisäännösten mukaisesti. Tähän rahastoon liittyvät omaisuustyypit voivat olla käteistä, jalometalleja tai muun tyyppisiä hyväksyttyjä arvopapereita, jotka löytyvät asianmukaisen sääntelyelimen tarjoamista listauksista. Keskuspankin toimintaan tarvittava raha ei yleensä sisälly lakisääteisen likviditeettisuhteen muodostaviin likvideihin varoihin.
Vaikka lakisääteisen likviditeettisuhteen määrittämiskaavassa on joitain vaihteluita, lähes kaikkiin lähestymistapoihin kuuluu tunnistaa jokin prosenttiosuus pankin toimintaan liittyvistä kokonaiskysyntä- ja aikaveloista. Aikavelat ovat yksinkertaisesti laitoksen velkoja, jotka on maksettava vaadittaessa milloin tahansa, sekä mahdolliset velat, jotka kertyvät kuukauden ajanjaksolla näiden velkojen erääntymisestä johtuen. Kysynnän ja aikavelkojen yhteissumma kerrotaan tunnistetulla prosenttimäärällä, mikä antaa lakisääteisen maksuvalmiussuhteen ja määrittelee varojen määrän, joka on säilytettävä.
On useita syitä, miksi joissakin maissa on jonkinlainen lakisääteinen likviditeettisuhde. Se liittyy tietyn laitoksen myöntämien pankkiluottojen tason hallintaan. Käyttämällä suhdelukua tunnistamaan limiittejä, jotka eivät todennäköisesti lisää pankin kaatumisen todennäköisyyttä, hallitus auttaa suojelemaan sekä kuluttajia että taloutta yleensä. Samaan aikaan lakisääteinen likviditeettisuhde auttaa suojelemaan kaikkia valtion virastojen sijoituksia kyseisiin rahoituslaitoksiin. Nykyisen taloudellisen tilanteen kannalta oikeudenmukaisen kassavarantoprosentin luominen tarkoittaa, että pankkien maksukyvyttömyyden mahdollisuudet pidetään mahdollisimman pieninä ja mahdollisuudet selvitä talouden taantumasta pienemmillä kokonaisvahingoilla paranevat.
Lakisääteistä likviditeettisuhdetta määritettäessä useimmat hallitukset arvioivat rahoituslaitoksen varat ja määrittävät tietyn määrän varoja, jotka on varattava rahoitusvarannoiksi, lukuun ottamatta keskuspankkiin liittyviä varoja. Tämä ei ainoastaan suojele kuluttajien etuja, vaan tarjoaa myös hallitukselle yhden tavan auttaa siirtämään taloutta mahdollisimman haluttuun suuntaan. Suhdesuhdetta voidaan nostaa, kun on tarve hidastaa inflaation etenemistä, ja sitä voidaan pienentää, kun tavoitteena on saada talous taantuman läpi ja lopulta pois siitä edistämällä talouskasvua maan sisällä.