Kuten nimestä voi päätellä, mandoliinibandžo on näiden kahden instrumentin risteys ja kuuluu banjo -kieliperheeseen, jolla on selvät mandoliinin ominaisuudet. Se sekoitetaan usein banjoliniin, joka on täysin erilainen väline. Soittimessa on täysin pyöreä vatsa, joka on valmistettu rumpupäästä ja jonka kaula on lyhyempi kuin banjo, joka ulottuu keskeltä ulos. Sen tuottama ääni on samanlainen kuin bluegrass -musiikissa usein kuultava banjo, mutta se on hiljaisempi kuin banjo ja kovempi kuin mandoliini. Amerikassa WA Cole teki instrumentin tunnetuksi vuonna 1918, kun hän paransi soittotaitoaan.
Mandoliinibandžo näyttää ensi silmäyksellä aivan kuin banjolta, mutta se on aivan erilainen tarkemmin tarkasteltaessa. Soittimen runko on pyöreä kuin banjo, ja yläprofiili on valmistettu samanlaisista materiaaleista, joita käytetään rumpujen päissä. Takapuoli on valmistettu kevyestä puusta, ja se voi olla avoin tai rakennettu resonaattorilla, joka on samanlainen kuin banjo. Sen ero banjosta on instrumentin kaulassa, joka on suunniteltu kuin mandoliinin kaula. Kiinteä ja nauhattu kaula on yhtä pitkä ja siinä on kahdeksan narua, jotka on järjestetty pareittain neljän kurssin tapaan kuten mandoliini.
Mandoliinibandžo tuottaa rikkaan, täydellisen äänen, joka sopii kappaleille, joilla on selvästi tunnistettavat melodiat. Se ei sovellu kovemmalta kuulostaville kappaleille, kuten irlantilaiselle jigille, koska soittimessa on yhtä monta kieltä kuin mandoliinissa. Mandoliini tuottaa paljon pehmeämmän sävyn kuin nelikielinen banjo, ja se on viritetty samalla tavalla kuin mandoliini. Pään tai vatsan koolla on myös tärkeä rooli instrumentin tuottaman äänen määrässä. Pienemmät päät tuottavat pehmeämpiä ääniä, kun taas suuret päät ovat kovempia.
Mandoliinibandžo sai suosiota 1920 -luvulla, kun banjoorkestereista tuli osa amerikkalaista valtavirtaa. Sen loi mandoliinivalmistaja WA Cole mandoliinisoittajille, jotka tarvitsevat soittimen, jolla on enemmän äänenvoimakkuutta kuin mandoliini. Muut jousisoittimien valmistajat, kuten Gibson ja Windsor, aloittivat mandoliinibandžon massatuotannon. Viime vuosina tätä instrumenttia soittavien määrä on vähentynyt rajusti. Lyhyen ajan vuosina 1970–1980 sitä käytettiin korvaamaan banjoa populaarimusiikin studiotallenteissa.