Mikroliuska-antenni on eräänlainen antenni, jota käytetään erittäin korkeataajuisten signaalien käsittelyyn. Sitä käytetään usein satelliittiradion tai matkapuhelimen vastaanottimena tai se on asennettu lentokoneeseen tai avaruusalukseen. Tämän tyyppisellä antennilla on se etu, että sen valmistaminen maksaa vähän, mutta haittana on rajallinen kaistanleveys.
Antenni on laite, joka on suunniteltu lähettämään tai vastaanottamaan sähkömagneettisia aaltoja. Sitä käytetään radiolaitteissa muuttamaan radioaaltoja sähkövirroiksi tai sähkövirtoja radioaalloiksi. Ainoa ero lähettävän antennin ja vastaanottoantennin välillä on signaalin kulkusuunta. Mikroliuska-antennia käytetään lähettämään tai vastaanottamaan erittäin korkean taajuuden signaaleja. Nämä ovat aaltoja, joiden taajuudet ovat välillä 300 MHz – 3000 MHz (3GHz).
Yleisin mikroliuska -antennityyppi on mikroliuska -antenni. Se tehdään syövyttämällä antennikuvio metalliraitaan. Tämä etsaus on sidottu eristävän materiaalin kerrokseen, kuten muoviin, tiettyihin keramiikka-, lasi- tai tietyntyyppisiin kiteisiin, sitten eristekerros, joka tunnetaan dielektrisenä substraattina, kiinnitetään metallikerrokseen. On mahdollista luoda tämäntyyppinen antenni ilman dielektristä alustaa. Tuloksena oleva antenni ei ole yhtä vahva, mutta saa paremman kaistanleveyden, mikä tarkoittaa, että se voi käsitellä enemmän tietoa kerralla.
Mikroliuska -antenni voidaan myös tulostaa suoraan piirilevylle. Koska antenni vaatii vain vähän materiaaleja, se on edullinen, helppo valmistaa ja kevyt. Nämä ominaisuudet tekevät näistä antenneista ihanteellisia käytettäväksi matkapuhelimissa ja muissa pienissä elektronisissa laitteissa.
Mikroliuska -antennin koko on kääntäen verrannollinen sen taajuuteen. Tämä tarkoittaa, että mitä suurempi antenni on, sitä pienempi taajuus se pystyy havaitsemaan. Tästä syystä näitä antenneja käytetään yleensä erittäin korkeataajuisiin signaaleihin. Mikroliuska -antenni, joka kykenee havaitsemaan mikroaaltoa alemmat taajuudet, olisi liian suuri käytettäväksi.
Mikroliuskakonseptia ehdotti ensimmäisen kerran GA Deschamps vuonna 1953. Konsepti tuli käytännölliseksi toteuttaa vasta 1970 -luvulla, jolloin pehmeitä alustamateriaaleja, kuten muovia, tuli helposti saataville. Tuolloin ideaa kehittivät edelleen Robert E. Munson ja John Q. Howell. Näitä antenneja kehitetään edelleen. Tutkijat etsivät erityisesti keinoja pienentää antennien kokoa, jotta niitä voidaan käyttää vielä pienemmissä elektronisissa laitteissa.