Neljäs seinä on fiktion väline, joka erottaa toiminnan yleisöstä. Tämä termi juontaa juurensa 1800-luvulta, ja se viittaa proskenium-teatterissa luotuun efektiin, jossa yleisö istuu prosceniumin kaaren luoman “seinän” toisella puolella katsomassa lavastetta. Kirjallisessa kaunokirjallisessa teoksessa on yleensä neljäs seinä, samoin kuin näytelmät, elokuvat ja televisio-ohjelmat, joissa fiktiota dramatisoidaan.
Sopimuksen mukaan neljättä seinää ei mainita tai häiritä kuvattujen tapahtumien aikana. Muurin ylläpito auttaa yleisöä keskeyttämään epäuskonsa, sillä fantastisia tapahtumia voi tapahtua muurin ulkopuolella, mutta ne voidaan nähdä hyväksyttävinä, koska ne esiintyvät itse fiktion eristetyssä universumissa. Dramatisoidussa fiktiossa näyttelijät pelaavat yleensä neljänteen seinään asti, ja lavasteet on suunnattu tähän kuvitteelliseen esteeseen, jotta yleisö näkee selvästi, mitä tapahtuu.
Joissakin teoksissa ihmiset ylittävät neljännen seinän rajat. Tätä käytäntöä kutsutaan “muurin rikkomiseksi”, ja se voi ärsyttää tai hämmentää yleisöä. Klassinen esimerkki tästä on sivuuttaminen tai selostus, joka on suunnattu yleisölle, kuten esimerkiksi silloin, kun Shakespearen näytelmän hahmo astuu lavan viereen ja ryhtyy yksinäänitykseen; muut hahmot eivät kuule tai reagoi puheeseen, koska puhe ohjataan neljännen seinän läpi.
Seinän rikkominen voi olla erinomainen kerrontaväline, ja monet taiteilijat käyttävät tätä tekniikkaa yleisön piristämiseen, hätkähdykseen tai huvituksiin. Useissa televisio-ohjelmissa on käytetty dokumenttityyppistä laitetta, jonka avulla hahmot voivat puhua suoraan kameraan ikään kuin heitä haastatellaan. Huonosti tehtynä neljännen seinän läpi meneminen voi kuitenkin pilata teoksen ulkoasun ja saada yleisön tuntemaan olonsa vieraantuneeksi tai hämmentyneeksi. Esimerkiksi elokuvassa, jos hahmo alkaa äkillisesti puhua kamerasta, se voi tuntua epätasapainoiselta ja oudolta.
Ihmiset voivat murtautua myös neljännen seinän läpi kertomuksen yhteydessä. Esimerkiksi Matrixissa sankari tajuaa elävänsä kuvitteellisessa maailmassa ja vetäytyy siitä maailmasta kerronnan “todelliseen” maailmaan. Monet kaunokirjalliset teokset ovat käyttäneet tätä laitetta ja kuorivat todellisuuden kerroksia kuin sipulia. Joissakin tapauksissa yleisö voi olla petoksessa, ja toisissa tapauksissa täysin erilaisen todellisuuden paljastaminen voi tulla yllätyksenä.