Oboe d’amore on kaksiruokainen puupuhallinsoitin, joka kuuluu oboiperheeseen. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti “rakkauden oboa” italiaksi. Se on hieman suurempi kuin oboe ja kuuluu alto- tai mezzosopraaniobojien linjaan. Se tuottaa pehmeän, tasaisen äänen A -näppäimessä, joka on kolmanneksen alempi kuin obo.
Saksalaiset käsityöläiset keksivät joskus 18 -luvun alussa oboe d’amorea ensimmäisen kerran saksalainen säveltäjä Christopher Graupner vuonna 1717 konserttaan “Wie wunderbar ist Gottes Gut”. Se oli edelleen yleisesti käytetty instrumentti barokin aikana. Toinen säveltäjä, Johann Sebastian Bach, piti instrumentista ja sävelsi sille ”Et in Spirit Sanctum”. Pian instrumentti unohdettiin noin 100 vuodeksi ja sen elvyttivät romanttiset, klassiset säveltäjät, kuten Richard Strauss ja Claude Debussy.
Laite on kooltaan hieman suurempi kuin piccolo oboe ja pienempi kuin englanninsarvi. Sekä antiikki- että moderneja versioita oboe d’amoreista valmistetaan erilaisista metsistä, mukaan lukien granadilla, kookos ja ruusupuu. Se on muotoiltu kuin pitkä putki, joka kapenee suukappaleesta ja jonka vastakkaisessa päässä on kello. Kello on päärynän muotoinen ja suurempi kuin tavallinen oboekello. Bocal tai kaareva putki, joka on instrumentin sisällä, joka vastaa äänenkorkeudesta, on pidempi kuin oboen, mikä merkitsee korkeampaa nousua.
Poran, roiston, ruoko- ja kellon koon vuoksi oboe d’amore on vaikeampi soittaa kuin muut oboe -perheen soittimet. Oboistit löytävät instrumentista enemmän vastustusta, ja oikean intonaation saaminen vaatii harjoittelua ja kärsivällisyyttä. Kun taito on hallittu, muusikko voi luoda tasaisen ja tasaisen äänen, joka on rauhallinen ja rauhoittava kuin pehmeän tuulen kuiskaus.
Koska soitin luo niin pehmeän äänen, se sopii parhaiten pienemmille ryhmille, jotka soittavat pienemmissä asetuksissa tai kamarimusiikkia. Oboe d’amorea käytetään myös yleisesti pyhissä sävellyksissä tai uskonnollisissa teoksissa, kuten Bachin “jouluoratoriossa” kirkollisissa jumalanpalveluksissa joulun aikaan. Toinen käyttö barokin aikana oli lisänä maallisiin kantaateihin, joita esitettiin luterilaisissa kirkoissa kaikkialla Euroopassa. Soitinta käytetään edelleen nykypäivän orkestereissa pyrkien luomaan sille kirjoitetut kappaleet.