OCD on lyhenne sanoista pakko-oireinen häiriö, psykologinen tila, joka liittyy ensisijaisesti ahdistukseen ja stressiin. Kärsijät huomaavat usein suorittavansa tahattomasti rituaalisia tekoja reagoidakseen häiritseviin tai invasiivisiin ajatuksiin. Sairaus vaikuttaa vähintään 2–3 %:iin väestöstä, vaikka diagnosoimattomien tapausten määrä voi olla huomattavasti suurempi. Monet OCD-potilaat ovat haluttomia hakemaan ammattiapua käyttäytymisensä vuoksi.
OCD:n ymmärtämiseksi voi auttaa tutkimaan häiriön jokaista osa-aluetta erikseen. O edustaa pakkomielteistä ajatteluprosessia, jolle on ominaista toistuvat ja usein ahdistavat mielikuvat tai ideat. Pakkomielle on tilan henkinen osa ja vähiten näkyvä merkki ulkopuolisille. Nämä häiritsevät kuvat jatkuvat silmukkana, kunnes kärsijä tuntee ylivoimaisen tarpeen ryhtyä toimiin. Yhdessä muodossa, nimeltään Pure OCD, sairastunut ymmärtää, että pakkomielteisen ajatuksen mukaan toimiminen olisi väärin, ja tila pysyy O-vaiheessa loputtomiin.
Kun pakkomielteisen ajatuksen aiheuttama stressi tulee liian suureksi, kärsivä tuntee olevansa pakko ryhtyä toimiin kivun lievittämiseksi. Tämä on C-elementti eli pakonomainen elementti. Pakko ilmenee usein rituaalina tai toistuvana tekona. Jos potilas muodostaa pakkomielteisiä ajatuksia esimerkiksi verestä käsiinsä, siihen liittyvä pakko-oire voi olla toistuva käsien pesu. Toiset saattavat kiusata lukitsematonta auton ovea, mikä saa heidät tarkastamaan ajoneuvonsa säännöllisin väliajoin.
Todellinen OCD-potilas ei voi helposti hallita pakonomaista toimintaa. Kuviteltu veri on pestävä hänen käsistään ennen kuin hänen elämänsä voi palata normaaliksi. Tämä voi johtaa tuntikausiin järjettömään käyttäytymiseen.
OCD:ssä D edustaa tunnettua psykologista häiriötä, ja pakko-oireisen häiriön tapauksessa syy on edelleen vaikeasti selvillä. Jotkut uskovat, että pakkomielteinen ajatussilmukka johtuu ajatuksen ja toiminnan hermokeskusten välisestä katkeamisesta. Normaali ihminen saattaa ajatella: “Minun täytyy lukita autoni” ja jatkaa monimutkaisen lukitustoimenpiteen suorittamista. OCD-potilas saattaa ajatella samaa eikä pysty heti muistamaan tarkasti, onko toimenpide todella tapahtunut vai ei. Vasta kun lukitustoiminto on suoritettu riittävän monta kertaa, potilas muodostaa yhteyden eikä koe ahdistusta.
OCD:n hoito voi sisältää sekä käyttäytymis- että kognitiivisia hoitoja. Nämä hoidot voivat sisältää myös ahdistuneisuuslääkkeitä, mutta monet kliiniset psykologit käyttävät mieluummin käyttäytymisen muutoksia aina kun mahdollista. Terapeutit voivat aloittaa luomalla turvallisen ympäristön, jossa potilas voi kokea lievimmän mahdollisen “todellisuusshokin”.
Jos kärsivällä on pakkomielle esimerkiksi sanitaatiosta, terapeutti voi tuoda esille esineen, jossa näkyy pieni likapilkku. Tämä voi aluksi laukaista pakko-oireisen reaktion, mutta lopulta potilaan tulisi oppia hallitsemaan irrationaalisia ajatuksiaan, koska likainen esine ei vastaa kärsijän mieleen ensin luodun ahdistuksen tasoa.