Oksymoronin rooli runoudessa on tyypillisesti kaksiosainen: sen tarkoituksena on usein luoda elävä ja ikimuistoinen kuva tai lause ja saada lukija pysähtymään hetkeksi miettimään juuri luetun merkitystä. Yhdistämällä kaksi sanaa tai termiä, jotka ovat luontaisesti ristiriitaisia, tehokkaan oksymoronin käyttö voi luoda lauseen, jolla on pysyvä resonanssi ja välittömämpi herätys. Tämä voimakas lause voi myös auttaa lukijaa pysähtymään hetkeksi pohtimaan teoksen oksymoronin merkitystä, jota voidaan käyttää runon rytmin hallitsemiseen tai pisteen välittämiseen.
Oksymoroni runoudessa tai muussa teoksessa on lause, joka koostuu kahdesta tai useammasta keskenään ristiriitaisesta sanasta. Yleisiä esimerkkejä ovat termit, kuten “jumbo -katkarapu” tai “karvas makea”, eikä niitä käytetä vain yhdessä kontrastin luomiseksi, vaan myös uuden merkityksen luomiseksi yhdessä. Kun joku käyttää oksymoronia runoteoksessa, runoilija yrittää tyypillisesti luoda samanlaista uutta merkitystä käyttämällä lauseita yhdessä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksinkertaisesti kahden ristiriitaisen sanan yhdistäminen ei välttämättä riitä pitämään oksymoronin tehokasta käyttöä, koska tämä suurempi merkitys vaaditaan.
Yksi yleisimmistä tavoista, joilla runoilija voi käyttää oksymoronia runoudessa, on luoda kuva tai idea, joka on tehokkaampi käyttämällä oksymoronia. Tämä voi antaa tietylle runon lauseelle tai ajatukselle enemmän painoa teoksessa ja tehdä runosta ikimuistoisemman. Esimerkkejä tästä ovat William Shakespearen lauseet, kuten “Eroaminen on niin makea suru”, jossa termi “makea suru” tulee varsin ikimuistoiseksi. Tämä oksymoronin erityinen käyttö sisältää paitsi allitaation myös ajatuksen surusta, joka tuntuu makealta tai jollakin tavalla jostakin nautittavasta, luo paljon mielikuvituksellisemman kuvan.
Oksymoronin käyttö runoudessa voi myös antaa runoilijan hallita paremmin runon rytmiä lukijalle. Monet lukijat saattavat lukea runoutta hieman kiihtyneessä tahdissa, mikä voi estää heitä pysähtymästä ja harkitsemasta runoa lukiessaan. Oksymoronin havaitseminen voi kuitenkin olla tarpeeksi ärsyttävää, että lukija joutuu pysähtymään ja miettimään, mitä hän on juuri lukenut. Tämän avulla runoilija voi hallita runon rytmiä ja saada lukija miettimään kohtaa, jolla voi olla erityinen merkitys tai suurempi merkitys runossa.