Oralismi on yksi kahdesta pääasiallisesta lähestymistavasta kuurojen opiskelijoiden koulutukseen. Monet pitävät sitä erityisen tehokkaana lasten kanssa, joilla on pieni kuulokyky, mutta suullisuus on peräisin 18 -luvulta, ja se on edelleen suosittu vaihtoehto kuurojen lasten ja aikuisten auttamisessa yhteiskunnassa.
Suullisuuden ymmärretään olevan osa kuuloharjoittelutekniikkaa, ja siinä käytetään näkö- ja kosketuskäyttöä kuulovammaisten auttamiseksi oppimaan kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa. Kun opit tunnistamaan sanotun oppimalla lukemaan huulia, kuuro voi ymmärtää viestinnän ilman tarvetta kirjoittaa muistiinpanoa tai käyttää viittomakieltä. Oralismi opettaa kuuroa tunnistamaan sanat, jotka toinen henkilö ilmaisee, mutta myös suullisuus käsittelee sanallista vastaamista. Tätä prosessia tehostetaan koskettamalla oppimaan, kuinka tiettyjen sanojen lausuminen suoritetaan huulten liikkeillä ja kurkun lihasten supistuksilla. Tuloksena on, että henkilö, joka on syntynyt ilman kuuloaistia, voi silti oppia puhumaan tavalla, joka mahdollistaa kommunikoinnin muiden kanssa.
Suullisuuden vastustajat huomauttavat usein, että prosessilla on rajoituksia. On yleisesti hyväksytty, että huulten lukeminen auttaa jonkin verran suhteessa maailmaan, mutta prosessi ei ole tarkka. Monet sanat edellyttävät vain pienimpiä eroja huulten liikkeessä tai kurkun supistuksissa. Tämä luo tilanteen, jossa kuuron on yritettävä tulkita sanoja jonkinlaisessa kontekstissa tulkitakseen oikein puhuttua. Lisäksi monilla ihmisillä on taipumus liikuttaa päätään tai kävellä puhuessaan. Molemmat taipumukset voivat vaikeuttaa huulten lukemista.
Toinen usein mainittu suullisuuden haitta on tulosten saavuttamiseen tarvittava aika ja vaiva. Koska suullisuus vaatii paljon toistoa ja suurta omistautumista, tekniikan yhteinen hidas edistyminen voi olla lannistavaa. Suullisuusmenetelmien pituuden ja voimakkuuden vuoksi monet kuurot pitävät prosessia vähemmän palkitsevana kuin kommunikoinnin oppiminen käyttämällä kirjoitettua sanaa tai viittomakieltä.
Silti suullisuus onnistuu usein lapsilla, joilla on jäljellä oleva kuulokyky, sekä aikuisilla, jotka menettävät kuulokykynsä myöhemmin elämässä. Kuurojen, jotka hyötyvät suullisuudesta, lopputulos on korkeampi luottamus ja tunne yhteiskunnasta helpommin.