Pakolliset menot edustavat sitä osaa valtion budjetista, joka sisältää erityisiä määrärahoja tai valtuuksia. Näitä menoja on yleensä vaikea vähentää, koska ohjelmilla on sama budjetti joka vuosi. Hallitukset voivat uusia näitä menoja ilman, että niiden tarvitsee hyväksyä uusia lakeja jatkaakseen hankkeiden rahoittamista. Klassisia pakollisia menoja ovat tukiohjelmat, kansalliset terveydenhuoltojärjestelmät, valtion vakuutusohjelmat, hyvinvointituki ja sääntelyvirastojen ohjelmat. Joissakin tapauksissa hallitukset voivat pystyä korottamaan ohjelmia vuosittain.
Hallitukset työskentelevät usein rahastotyyppisen kirjanpitojärjestelmän parissa. Tämä prosessi sisältää varoja jokaiselle kulutusohjelmalle tai virastolle. Rahaston kirjanpito toimii lain määräämien pakollisten meno-ohjelmien kanssa. Kukin rahasto saa tietyn määrän pääomaa verotuloista saaduista tuloista. Valtion kirjanpitäjät omistavat varat määrättyjen prosenttiosuuksien perusteella, jotka lain perusteella löytyvät budjetista. Pakollisia menoja on usein vaikea vähentää, koska kun hallitus on osoittanut rahaa eri rahastoihin, rahaa ei voida käyttää muihin hankkeisiin.
Pakollisten kulujen vastakohtaa kutsutaan tyypillisesti harkinnanvaraiseksi kulutukseksi. Monet hallitukset tallettavat pääomaa verotuloista yleiseen rahastoon. Lainsäätäjät voivat käyttää näitä tuloja parhaaksi katsomallaan tavalla budjetteja laatiessaan. Hallitukset voivat vähentää harkinnanvaraisia menoja luopumalla ohjelmista budjetista tai vähentämällä rahoitusta. Tämä ei kuitenkaan usein riitä ratkaisemaan budjettikysymyksiä, koska harkinnanvaraiset menot muodostavat paljon vähemmän valtion budjetin kuin pakolliset menot. Tämä johtuu siitä, että useimmat valtiot ja hallintoelimet haluavat meno-ohjelmien jatkuvan ikuisesti.
Pakollisten menojen vähentämiseksi hallitusten on hyväksyttävä lakeja tai tehtävä suuria uudistuksia olemassa olevien ohjelmien rahoittamiseen. Tämä prosessi on usein vaikea, sillä harvat poliitikot haluavat olla tekemisissä rahan viemisessä hyvinvoinnin saajilta tai muilta valtion ohjelmien edunsaajilta. Joissakin tapauksissa voi olla lähes mahdotonta kumota kokonaan lakia, joka sisältää erityisiä kuluvaltuuksia. Prosessi voi sisältää useita muutoksia tai päivityksiä alkuperäiseen lakiin, ja nämä muutokset voivat herättää protesteja ja jopa oikeusjuttuja ehdotettua lainsäädäntöä vastaan. Tätä silmällä pitäen lainsäätäjien on päätettävä parhaista menetelmistä menojen vähentämiseksi, joihin voi kuulua merkittävien osien lakkauttaminen tai lain täydellinen kumoaminen kulutuksen lopettamiseksi.