Persoonoituminen runoudessa on prosessi, joka antaa ihmisille ominaispiirteitä tai piirteitä ei-ihmiselle esineelle tai ajatukselle. Runouteen liittyy yleensä kuviollisen kielen – toisin sanoen sanojen ja ilmausten, joilla on muu merkitys kuin vakiomääritelmällä – käyttö ajatuksen tai tunteen välittämiseen. Personoinnin käyttäminen runoissa auttaa lukijaa kehittämään yhteyden etäisen kohteen tai idean välille ja tuntemaan empatiaa tai myötätuntoa kyseistä ajatusta tai esinettä kohtaan. Runoilijat käyttävät usein personointia auttaakseen lukijaa suhtautumaan esitettyyn käsitteeseen ja antamaan täydellisemmän käsityksen vaikeasti ymmärrettävästä käsitteestä.
Esimerkki personoinnista voi sisältää inhimillisten piirteiden antamisen puuhun, joka on eloton. Tämä runon personointi voi lukea jotain tällaista:
“Elämän puu voi hymyillä meille kaikille.”
Tämä rivi on kirjoitettu jambisella pentametrillä, joka on eräänlainen lyyrinen mittari, jota käytetään yleisesti runoudessa. Suurin osa runoista on itse asiassa kirjoitettu jossain muodossa ja usein riimillä, vaikka jotkut runot eivät rajoitu näihin tekniikoihin. Yllä olevassa esimerkissä runoutta personoidaan käyttämällä antamalla puulle ihmisen ominaisuus: puu hymyilee. Todellisuudessa puu ei tietenkään voi hymyillä, koska sillä ei ole huulia tai suuta, mutta tässä tapauksessa puu voi hymyillä kuvaannollisessa mielessä: se voi luoda onnellisuutta tai ainakin elämää kaikessa tämän linjan mukaisesti .
Persoonallisuus runoudessa voidaan liittää myös eteerisiin tai aineettomiin käsitteisiin. Esimerkki voisi olla seuraava:
“Pelkoni ulottui ja kosketti sydäntäni.”
Jälleen kerran tällä runorivillä on erityinen mittari, ja se sisältää esimerkin personoinnista: käsittämätön pelon käsite ulottuu ja koskettaa, mitä se ei voi tehdä, koska sillä ei ole fyysistä muotoa. Pelolle annetaan inhimillisiä piirteitä saavuttaakseen tietyn emotionaalisen yhteyden lukijaan sen sijaan, että se ajaisi todellista juonta eteenpäin todellisilla hahmoilla ja teoilla.
Joskus runoilija käyttää personointia, jotta kertoja tai puhuja voi suoraan puuttua elottomaan esineeseen tai käsitteeseen ja saada vastauksen vastauksena. Runoilija voi esimerkiksi puhua suoraan yllä olevista taivaista, ja runossa taivaat voivat vastata kukoisevalla äänellä. Tämä on tietysti mahdotonta, koska yllä olevilla taivailla ei ole lainkaan ääntä, mutta runossa runoilija saa nyt käsitellä taivaan, Jumalan tai korkeamman voiman käsitettä.