Yhdysvaltojen liittovaltiojärjestelmässä valta on jaettu toimeenpanovallan, lainsäädäntö- ja oikeuslaitoksen kesken keinona luoda tasapainoinen hallitus sekkien ja tasapainon avulla. Esimerkiksi toimeenpanovalta voi asettaa veto -oikeutensa lainsäädäntöelimelle, mutta lainsäädäntövalta voi toimia myös toimeenpanovallan tarkastuksena kumoamalla veto -oikeuden. Yksi oikeuslaitoksen vallan tarkastuksista on oppi puuttumattomuudesta niin kutsuttuun poliittiseen kysymykseen. Tapauksen nimeäminen poliittiseksi kysymykseksi tarkoittaa sitä, että tuomioistuin ei ratkaise riitaa, koska se on tarkoitus ratkaista poliittisilla eikä oikeudellisilla keinoilla.
Poliittisen kysymyksen käsite juontaa juurensa 19-luvun alkuun, jolloin Yhdysvaltain korkein oikeus oli juuri alkanut määritellä asemaansa vastikään perustetussa liittohallituksessa. Termiä käytti ensimmäisenä ylituomari John Marshall vuonna 1803 annetussa asiassa Marbury v.Madison, kun hän ehdotti, että tuomioistuimen tehtävänä oli tehdä päätöksiä yksilön oikeuksista ja perustuslaillisuudesta eikä hallituksen toimista, joihin sovelletaan toista tarkastelun muoto. Tätä oppia laajensi vuonna 1849 ylituomari Roger Taney, joka totesi selkeämmin, että kysymyksiin, joihin liittyy poliittinen korjaustoimenpide, on sovellettava tällaista oikeussuojakeinoa korkeimman oikeuden päätöksen sijasta.
Poliittisten kysymysten oppi on korkeimman oikeuden oma sääntö, eikä useimmat laissa määrätyt tarkastukset ja tasapainot, jotka hallitsevat liittohallituksen muiden alojen välisiä toimia. Yleensä sitä pidetään keinona rajoittaa hallituksen oikeuslaitoksen valtaa antamalla sille toimivallan vain ei-poliittisissa asioissa. Sekaannusta syntyy kuitenkin usein, kun on kyse siitä, mikä on poliittinen kysymys ja mikä ei.
Useimmissa tapauksissa korkein oikeus on kieltäytynyt ratkaisemasta ulkopoliittisia ja sotilaallisia kysymyksiä poliittisen kysymyksen opin mukaisesti. Tämän lisäksi poliittisen kysymysopin käyttö on kuitenkin muuttunut varsin hämäräksi. Watergate -asiassa, joka aiheutti presidentti Nixonin eroamisen, tuomioistuin luopui aiemmasta opistaan päättäessään, että presidentti ei voinut vastustaa kongressin haasteita todisteiden luovuttamiseksi. Poliittisen kysymyksen aiemman tulkinnan mukaan korkeimmalla oikeudella ei olisi ollut toimivaltaa presidentin toimiin, koska hallituksen toimeenpanovalta on omien sääntöjensä alainen.
Oikeustieteilijät ovat usein epätoivoisia siitä, että ainoa keino poliittisen kysymyksen määrittelemiseksi on loputon erittely: termi luetellaan vain tapauskohtaisesti. Koska tuomioistuimen luonne muuttuu jäsenten vaihtuessa, tuomioistuin voi myös halutessaan jättää huomiotta ennakkotapauksen, mikä johtaa ajankohtaiseen hinaukseen, kun tuomioistuin päättää luoda ennakkotapauksen, luoda poikkeuksia ja muuttaa aiempia kantoja. Poliittisten kysymysten ratkaisun ytimessä on tarkistaa oikeuslaitoksen valtaa, mutta monet kyseenalaistavat, onko tämä itse asettama sääntö liian altis tuomioistuimen muuttuville mielijohteille.