Poliittinen teologia on poliittisen filosofian ja teologian haara, joka tutkii uskon ja politiikan vastakkainasettelua. Vaikka se liittyy eniten saksalaisen teologin Johann Baptist Metzin työhön, keskustelu etiikasta ja moraalista yhteiskunnassa voidaan jäljittää kreikkalaisista filosofeista Platonista ja Panaetiuksesta. Platonin kolmiosainen sieluteoria yhdistää kolme sielun osaa yhteiskunnan järjestäytymiseen kolmeen luokkaan. Panaetius ja kreikkalainen historioitsija Polybius määritelivät poliittisen teologian teologian tyypiksi, joka palvelee poliitikkoja ja toimii oppaana tietylle poliittiselle järjestykselle tai yhteiskunnalliselle järjestölle.
Ajattelijat ja teologit ovat kautta historian vertailleet, vastustaneet ja kyseenalaistaneet teologian ja poliittisen legitiimiyden suhdetta ja yhteensopivuutta. Vastauksista tähän kysymykseen ja tämän suhteen tutkimisesta on tullut modernin poliittisen teologian kulmakivi. Tätä keskustelua eivät ole käsitelleet ainoastaan kristilliset teologit, vaan myös ajattelijat, kuten Nicolai Machiavelli, Jean-Jacques Rousseau, Erik Peterson ja Carl Schmitt, saksalainen teoreetikko, joka on kuuluisa Adolf Hitlerin ja natsien anteeksiantamattomasta tuesta.
Vuonna 1922 painettu Schmittin poliittinen teologia paljasti hänen suvereniteettiteoriansa, ja hän on edelleen yksi kiistanalaisimmista nykyaikaisista poliittisista filosofeista. Schmitt eroaa merkittävästi muista poliittisista teologeista, koska hänen ideoihinsa ei sisälly keskustelua moraalista ja etiikasta. Sen sijaan hän väittää, että valtio on rehellinen, mutta sen on edistettävä ja valvottava järjestystä yhteiskunnassa kriisiaikoina. Tämä näkemys tuli oikeutukseksi natsi -Saksalle ja Hitlerin puhdistamiselle poliittisista vastustajistaan.
Saksalaisen teologin Johann Baptist Metzin kirjoituksilla ja filosofialla on vahvin yhteys poliittisen teologian käsitteeseen. Metzin näkemykset ovat vahvasti sidoksissa marxilaiseen/sosialistiseen ajatteluun ja juurtuvat uskoon, että Jumala kärsii luomakuntansa keskellä. Lisäksi kärsimyksen on oltava olemassa muistuttaakseen ihmisiä historiallisista kärsimyksistä. Marxin tapaan Metz merkitsee kristinuskon proletariaatteja ja porvarillisia luokkia samalla kun se kritisoi porvarillista kristinuskoa samalla tavalla kuin marxismi/sosialismi kritisoi kapitalististen yhteiskuntien porvaristoa.
Metzin poliittinen teologia opettaa, että kristinusko muuttuu vähemmän uskottavaksi sen porvariston vuoksi. Porvarillisia kirkon jäseniä arvostetaan suuresti asemansa ja ortodoksiansa tai tapojensa ja vakaumustensa vuoksi. Metz edistää sitä, että koska uskonto, etiikka ja politiikka ovat kietoutuneet toisiinsa, kristinuskon todellisen kulmakiven on oltava ortopraksi. Ortopraksi keskittyy oikeudenmukaisiin tai eettisiin toimiin ja käyttäytymiseen, joka keskittyy erityisesti sosiaalisiin, kulttuurisiin, taloudellisiin ja poliittisiin keskusteluihin.