Private placement, joka tunnetaan myös ei-julkisena tarjouksena, on tapa myydä arvopapereita tietyntyyppisille institutionaalisille sijoittajille tarjoamatta näitä arvopapereita myytäväksi sijoittajille yleensä. Tämäntyyppisen strategian käyttö on yleistä Yhdysvalloissa, jossa Securities and Exchange Commissionin asettamat määräykset auttavat määrittelemään arvopapereiden myyntiprosessin tällä tavalla. Vaikka termiä private placement käytetään useammin Yhdysvalloissa, yleinen käsite löytyy sijoituspiireistä ympäri maailmaa.
Yksi suunnattujen sijoitusten erityispiirteistä on, että näiden yksityisten sijoittajien on oltava laitoksia eikä yksityishenkilöitä. Tämä tarkoittaa, että pankit, vakuutusyhtiöt, eläkerahastot ja muut yhtiöt voivat vapaasti osallistua tämäntyyppiseen myyntiin. Ei-julkisessa tarjouksessa tarjottavien arvopapereiden valikoima vaihtelee kanta- tai etuoikeutettujen osakkeiden osakkeista, velkakirjoista ja joukkovelkakirjalainoista.
On tärkeää huomata, että tämäntyyppinen ei-julkinen tarjoaminen on yleinen lähestymistapa sijoittamiseen lähes jokaisessa maassa ympäri maailmaa. Prosessi mahdollistaa tuoton, joka auttaa pitämään laitoksen maksukykyisenä ja kykenevänä tarjoamaan jatkuvaa tukea asiakkailleen tai jäsenilleen. Esimerkiksi pankit harjoittavat private placement -järjestelyä keinona tuottaa tuottoa tallettajien resursseille, mikä puolestaan lisää näiden talletusten turvallisuutta.
Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa suunnattujen sijoitusten kautta hankittuja arvopapereita ei välttämättä tarvitse rekisteröidä valtion sääntelyvirastossa. Tämä pätee yleensä silloin, kun hankittuja arvopapereita ei ole tarkoitus myydä edelleen yksityisille sijoittajille. Jos aikomuksena on hankkia arvopaperit ja tarjota ne myyntiin suhteellisen lyhyen ajan kuluessa, monet maat vaativat, että hankinnat rekisteröidään samojen yleisten menettelytapojen mukaisesti, joita seuraa kaikki listautumisannissa mukana olevat arvopaperit.
Tarve säännellä suunnattua sijoitusta on ymmärretty finanssimaailmassa pitkään. Yhdysvaltojen lait, kuten vuoden 1933 arvopaperilaki, tarjoavat puitteet jatkuvalle sääntöjen ja määräysten luomiselle, joita kyseisen maan arvopaperi- ja pörssikomitea tukee ja valvoo. Luomalla standardeja ja erityisiä prosesseja, joilla private placement voi tapahtua, mahdollisuus epäeettiseen ja mahdollisesti laittomaan arvopaperikaupankäyntiin minimoidaan. Tästä näkökulmasta katsottuna suunnatun osakeannin prosessin säänteleminen auttaa pitämään sijoitusmarkkinat jossain määrin vakaina ja suojaa samalla kaikkien sijoittajien oikeuksia, niin yksittäisiä kuin institutionaalisiakin.