Prosodia kielellä on puheen rytmi, tavuille asetettu stressi ja puheen yleiset tonaaliset ominaisuudet. Tätä kielen elementtiä käytetään monella eri tavalla. Kielitieteilijät voivat tarkastella prosodia- tai proosamittaria määrittääkseen, miten tunteet vaikuttavat kieleen, miten sävy liittyy kielen hankkimiseen tai miten selittää kieli aloittelijalle.
Asiantuntijat ovat tunnistaneet erilaisia puhe- tai puheolosuhteita, joilla voi olla merkittävä vaikutus prosodiaan. Esimerkiksi puhujan emotionaalinen tila vaikuttaa tavallisesti tähän puheominaisuuteen. On myös tärkeää pohtia, tekeekö puhuja lausunnon, kysyykö kysymyksiä vai suorittaakö muita retorisia tehtäviä, jotka voivat vaikuttaa toimitettuun proosamittariin.
Runossa prosodia on runon runollinen mittari. Tämän elementin käyttö runoudessa liittyy suoraan prosodian käyttöön ei-runollisessa kielessä, koska molemmat käsittelevät kielen rytmiä ja poljinnopeutta. Runossa prosodinen protokolla on muodollisempi tai tiukasti tunnustettu yksinkertaisesti siksi, että perinteinen runous, sellaisena kuin sitä on harjoitettu vuosisatojen ajan, on luottanut tiukkaan rytmiin ja mittariin eräinä sen keskeisistä taiteellisista elementeistä.
Vaikka nykypäivän runous on suhteellisen vapaa tiukoista mittareista ja säännöistä, vanhemmat, klassisemmat runomuodot, joita usein kutsutaan perinteisiksi jakeiksi, noudattivat melkein aina tiettyjä prosodisia sääntöjä. Runon linjat sisälsivät elementtejä, joita kutsutaan jaloiksi, jotka käyttivät erityistä stressiä ja sävyä. Tämä vaikutti tiettyjen tavujen painottamiseen, mikä on keskeinen osa runoutta ja laulua koskevaa prosodia.
Runojen prosodia sisältää jalkojen ja metrien ohella myös elementin nimeltä caesurae eli ”taukoja” – tätä elementtiä voidaan edelleen käyttää modernissa runoudessa melko vähän. Yksinkertainen ajatus pysähtymisestä tietyn tavun jälkeen on yhteinen sekä runoudelle että yleiselle retoriikalle. Tämä tekee caesurae -kohteita, jotka voivat silti koskea monia nykyaikaisen puheen esiintymiä, vaikka keskimääräinen puhuja ei ehkä tunnista niitä sellaisiksi.
Kehittäessään runoutta taidemuotona useimmat kirjallisuuden asiantuntijat olisivat yhtä mieltä siitä, että 20 -luvun lopulla runous siirtyi suurelta osin tiukkoihin prosodisiin sääntöihin perustuvaan taidemuotoon johonkin, joka perustuu enemmän emotionaaliseen vetovoimaan. Ajatus “vapaasta jakeesta” korvasi suurelta osin perinteisen jakeen, mikä heijasti etusijalle emotionaalista voimaa, intohimoa tai käsitteellistä vetoomusta klassisen runon monimutkaiseen prosodiaan nähden. Tämä muutos on vähentänyt muodollisten prosodisten elementtien käyttöä joissakin kirjallisissa taiteissa, mutta ajatus stressistä ja sävystä kielellä on edelleen tärkeässä asemassa sekä runollisessa että ei-runollisessa puheessa.