Puukieli on tietynlainen retoriikka, joka koostuu epämääräisistä sanoista ja taustalla olevasta tarkoituksesta ylläpitää poliittista korrektiutta, usein kustannuksella löytää todellisia ratkaisuja tiettyihin ongelmiin. Tällaisia epäselviä sanoja käytetään toisinaan autoritaarisista hallituksista vastaavien kansallisten johtajien puheissa, ja yleisvaikutelma kuulijoihin on väärä. Muita puukielen piirteitä ovat usein korkea subjektiivisuus ja ainakin yhden avainsanan käyttö, joka on tarkoitettu vetoamaan kuuntelijoiden tunteisiin tai pelkoihin eikä niiden rationaalisuuteen.
Puukielen puheen päätavoite on yleensä saada vakuuttumaan samalla loogisen retoriikan perustekniikalla, mutta ilman merkityksen syvyyttä tai jopa vilpittömyyttä. Tämän tyyppisellä kielellä käytetyt lauseet ovat usein banaaleja ja käsittelevät tangentiaalisia aiheita pikemminkin kuin tärkeitä kysymyksiä. Johtajat, jotka käyttävät puukieltä tässä yhteydessä, pyrkivät usein häiritsemään yleisönsä tämän tyyppisellä puheella, jotta he eivät kyseenalaistaisi johtajien päätöksiä. Tällainen häiriötekijä on usein onnistunut, koska se vastaa kuulijoiden huoleen todellisista tai havaituista uhista maansa turvallisuudelle.
Epäselviä sanoja tämän tyyppisellä kielellä verrataan joskus niihin, joita käytetään tietyissä propagandamuotoissa. Tällä kielellä on usein tarkoitus saada kuulijat seuraamaan kiistattomasti tiettyä agendaa tai uskomusjärjestelmää. Puukielen tarkat mallit voivat vaihdella puhujien välillä, mutta sanojen yleinen tunne tuntuu ontolta ja keinotekoiselta.
Lumikko -sana on puukielen huomattava ominaisuus, koska se on yleensä sana, joka herättää halutun vastauksen tarkkaavaisten kuulijoiden yleisöltä. Lumikoiden sanoja käytetään usein yhdessä houkuttelevien termien kanssa, kuten “jopa” tai “yleisesti”, jotta vältetään väitteet, jotka voivat vieraannuttaa joitain kuulijoita. Yleisön jäsenten vieraantuminen on tilanne, jota useimmat puukielen puhujat välttävät aina kun mahdollista poliittisen korrektiuden nimissä. Tällaiset lauseet, joissa on näätässanoja, voivat joskus olla hienovaraisia, koska niiden tarkoituksena on luoda väärän vaikutelman tärkeydestä. Erityinen termi “näätässana” voidaan jäljittää puhehahmoon, joka esiintyi ensin joissakin William Shakespearen näytelmissä ja jonka tarkoituksena oli verrata tiettyä puhetta tyhjään munankuoreen sen jälkeen, kun näätä oli syönyt sen sisällön.