Ravitsemusmerkintä- ja koulutuslaki eli NLEA on liittovaltion lakiesitys, joka hyväksyttiin vuonna 1990. Se muutti elintarvike-, lääke- ja kosmetiikkalakia (FDCA) siten, että melkein kaikki kuluttajille myydyt elintarvikkeet sisältävät ravitsemustietoja pakkauksissaan. Yksi ravitsemusmerkintä- ja koulutuslain tarkoituksista oli tiedottaa kuluttajille ruoan ravintoarvosta ja auttaa heitä tekemään terveellisempiä ruokavalintoja. NLEA teki myös merkintäsäännöistä yhdenmukaisempia, jotta kuluttajat ymmärtäisivät helpommin ostamiensa elintarvikkeiden merkinnät.
NLEA vahvisti ohjeet elintarvikkeiden valmistajien pakollisista tiedoista. Tiedot annoksista ovat yksi vaatimuksista. Suurin osa ravitsemustiedoista perustuu annoksen kokoon. Lisäksi on annettava annosten määrä säiliötä kohden. Tällä tavalla kuluttaja ei tiedä vain yhden annoksen ravitsemustietoja, vaan voisi näiden tietojen perusteella selvittää koko elintarvikepakkauksen ravitsemustiedot.
Muut etiketissä vaadittavat tiedot sisältävät kaloreita annosta kohden sekä rasvan ja tyydyttyneen rasvan kokonaismäärän. Ruoan proteiinien, hiilihydraattien ja kuitujen määrä on myös sisällytettävä etikettiin. Lisäksi kolesterolia, sokereita ja natriumia koskevat tiedot on sisällytettävä. Ravitsemusmerkintä- ja koulutuslaki edellyttää myös, että kuluttajille annetaan tietoa kivennäisaineista ja vitamiineista.
Kuluttajien on hyödyllistä tietää ravitsemustiedot syömästään ruoasta vain, jos he voivat laittaa ne asiayhteyteen. Tästä syystä osa ravitsemusmerkintä- ja koulutuslaissa edellyttää myös, että etiketit antavat päivittäisen arvon yleisenä ohjeena. Tämä voi perustua väestön keskiarvoon, kuten esimerkiksi 2,000 kalorin ruokavalioon. Antamalla nämä tiedot kuluttaja tietää etiketistä katsomalla, kuinka paljon ravintokuitua on annoksessa, mutta myös kuinka paljon päivittäinen suositeltu annos tarjoaa.
Terveys- ja henkilöstöministeriö on henkilö, joka vastaa ravitsemusmerkintä- ja koulutuslain säännösten noudattamisesta. Hän voi myös vapauttaa tietyt elintarvikkeet merkintävaatimuksista tai vaatia, että etikettiin lisätään lisäravinteita. Toinen osa tätä lakia on kouluttaa yleisöä merkintöjen muutoksista ja siitä, miten ne luetaan oikein, jotta kuluttaja voi saada tietoa ja tehdä terveellisempiä ruokavalintoja.