Historiallisesti kirjailija oli joku, jolla oli kyky kirjoittaa ja lukea, ja siksi hän voisi olla mukana kirjanpidossa. Lukutaito oli kerran etuoikeus vain harvoille, ja monet kansalaiset, mukaan lukien jotkut ylemmän luokan jäsenet, luottivat tarkastajiin suorittamaan tehtäviä, kuten kirjoitustehtäviä, varaston kirjaamista ja niin edelleen. Varhaiset tarkastajat synnyttivät useita ammatteja, mukaan lukien laki ja kirjanpito, ja jotkut ihmiset käyttävät edelleen termiä “tarkastaja” viittaamaan notaariin viitaten aikaisempaan aikaan.
Sana “tarkastaja” on johdettu latinalaisesta sanasta “kirjuri”. Oikeudessa tarkastaja toimii kirjurina kirjoittamalla oikeudellisia asiakirjoja, kuten sopimuksia, tai laatimalla sopimuksia asianajajan puolesta. Kirjoittaja voi olla myös henkilö, joka pitää kirjaa ja suorittaa erilaisia hallinnollisia tehtäviä, kuten sanelun ottaminen, tallenteiden transkriptio ja niin edelleen. Tätä termiä käytetään harvoin lakimiehen ammatissa nykyään, ja se nähdään yleisemmin historiallisessa mielessä.
Joku, joka ei ole asianajaja, voi toimia tarkastajana ja laatia oikeudellisen asiakirjan asiakkaan puolesta, eikä ole vastuussa oikeudellisista virheistä, ellei asiakirja poikkea olennaisesti asiakkaan antamasta lomakkeesta. Etenkin Euroopassa joku, joka toimii agenttina tai kuljettajana, voidaan tunnistaa tarkastajana, viitaten aikaisempaan aikaan, jolloin ihmiset luottivat muiden palveluihin liiketoimintajärjestelyissä ja sopimusten tekemisessä.
Maailmassa on edelleen alueita, joilla lukutaidottomuus on korkea ja ihmiset luottavat perinteiseen ymmärrykseen. Lukutaidottomien yhteisöjen skannaajat lukevat kirjeitä ihmisille ja kirjoittavat niitä, ja voivat selittää asiakirjoja, auttaa sopimusten laatimisessa ja tarjota muuta apua ihmisille, jotka eivät osaa lukea ja kirjoittaa itse. Scrivenereillä on erilaiset koulutustasot, jotka vaihtelevat korkeasti koulutetuista ihmisistä melko heikkoihin taitoihin, jotka ovat edelleen parempia kuin useimmat yhteisön ihmiset.
Laissa on myös käsite, joka tunnetaan nimellä “tarkastajan virhe”, jossa todetaan, että jos kirjallisen asiakirjan virhe johtuu selvästi sen laatijan virheestä, se voidaan korjata suullisella todistuksella, niin kauan kuin todistus on selkeä ja yksiselitteinen. Jos esimerkiksi kartassa on väärin kaupungin nimi “Litleton”, kun se on selvästi tarkoitettu “Littletoniksi”, tämä voidaan korjata tämän opin mukaisesti.