“Sotilas-teollisuuskompleksi” eli MIC on termi, jonka monet amerikkalaiset tunsivat presidentti Eisenhowerin puheessa, joka pidettiin vuonna 1961 hänen lähdettäessä. Puheessaan Eisenhower varoitti kansalaisia siitä, että asevoimien ja niitä toimittavien yritysten välinen läheinen yhteys voi olla vaarallinen yhteiskunnalle. Hän tunsi vahvasti, että Yhdysvaltojen lisääntyneet sotilasmenot 1950-luvulla eivät olleet hyväksi koko maalle ja että sen laukaisi sotilas-teollisuuskompleksi, joka edisti sitä.
Eisenhower jätti tosiasiallisesti ulkopuolelle niin sanotun ”rautaisen kolmion” kolmannen jalan. Sotilas-teollisuuskompleksi on enemmän kuin vain yhteys asevoimien ja puolustusurakoitsijoiden välillä. Siihen kuuluu myös hallitus, kongressin muodossa, joka äänestää menolaskuista, ja toimeenpaneva haara, joka edistää poliittisia päätöksiä. Sotilas-teollisuuskompleksin voima on huomattava, ja rautakolmiolla on suuri vaikutus amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Monien mielestä sotilas-teollisuuskompleksin vaikutus on liiallinen ja että se voi olla ristiriidassa yleisen edun kanssa.
Armeijan ja teollisuuden välinen yhteys on ikivanha. Sodankäynti on aina johtanut teknologiseen kehitykseen, kun maat kehittävät uusia tapoja käydä sotaa toisiaan vastaan. Jotkut epäilevät, että kaava menee myös toisin päin, ja yritykset, jotka kehittävät konfliktin edistäviä puolustusvälineitä, niin että heidän tavaroillaan on markkinat. Puolustusvoimille tuotteita valmistavat yritykset luottavat suureen armeijaan, joka vaatii heidän varustuksensa, ja armeija luottaa siihen, että nämä yritykset toimittavat luotettavasti tavaroita ja palveluita.
Hallituksella on ratkaiseva rooli sotilas-teollisuuskompleksissa. Esimerkiksi joitakin lainsäätäjän jäseniä on historiallisesti syytetty puolustusetujen huomioimisesta auttamalla yrityksiä purkamaan suuria sopimuksia, sulkemaan silmänsä sääntöjen rikkomisille ja edistämällä politiikkaa, jolla varmistetaan, että puolustusurakoitsijat jatkavat työn löytämistä. Tämä on selvä ristiriita yksityisen teollisuuden etujen, kansallisen turvallisuuden ja poliittisen politiikan välillä.
Huoli sotilas-teollisuuskompleksista oli laajalle levinnyt Vietnamin sodan aikana, johon käytettiin suuria määriä amerikkalaista rahaa ja henkiä. Jotkut kriitikot kokivat, että sotaa ruokki sotilas-teollisuuskompleksi, jolla oli selvästikin taloudellista etua jatkuvasta vihollisuudesta. Huolta rautakolmikosta haalistui 1980 -luvulle, ja paljon pienempi yhteiskunnan raja ilmaisi epäilyksensä siitä, miten valtion menot jaettiin. Sotilas-teollisuuskompleksiin liittyvät luontaiset ongelmat eivät ole kadonneet, vaikka yleisön tietoisuus on heikentynyt.