Stereovideo tai stereoskooppivideo on käytäntö tuottaa illuusio 3D -kuvasta liikkuvassa muodossa. Tämän vaikutuksen saavuttamiseksi käytetään erilaisia menetelmiä, jotka luokitellaan yleensä sen mukaan, tarvitseeko katsojan käyttää laseja, ja vuorostaan onko näillä laseilla aktiivinen vaikutus vaikutukseen. Ilmaus stereovideo voi myös viitata VHS -laitteeseen, joka tallentaa ja toistaa kahta äänikanavaa yhden sijasta.
Stereovideon peruskäsite on sama kuin 3D -kuvantaminen. Katsojalle näytetään kuva, joka yhdistää kaksi kuvaa, yhden kummankin silmän katsomana. Nämä kuvat näyttävät samaa kohtausta, mutta hieman eri näkökulmista. Aivojen yritykset sovittaa tämä ero luo illuusion syvyydestä. Stereovideon tarkoituksena on luoda tämä efekti yksinkertaisesti uudelleen elokuvan jokaiselle kehykselle.
Stereovideoita on kolme päätyyppiä, joista kahdessa ensimmäisessä on katsoja silmälaseissa. 20 -luvun tunnetuimmat olivat passiiviset lasit, mikä tarkoittaa, että lasit ovat täysin staattisia. Yksi esimerkki tästä ovat polarisoidut lasit, joissa on yksi punainen linssi ja yksi vihreä linssi. Nämä kaksi kuvaa näkyvät näytöllä samanaikaisesti, ja kunkin silmän linssi suodattaa pois “väärän” kuvan.
Aktiivilaseista on tullut 21 -luvulla suosittuja. Yksi esimerkki on nestekidenäyttöiset ikkunaluukut. Nämä sisältävät nestekidekerroksen jokaisessa linssissä, joka voi vaihtaa nopeasti läpinäkyvän ja estävän valon välillä. Linssit vaihtuvat edestakaisin synkronoituna videon kanssa, joka näyttää kuvia eri näkökulmista.
Viimeinen stereovideotyyppi on autostereoskopia tai lasiton 3D. Useimmat vaihtoehdot sisältävät näytön, jossa on pieniä harjanteita sen sijaan, että ne olisivat täysin tasaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen silmä voi nähdä vain osan näytöstä, mikä tarkoittaa, että molemmille silmille voidaan näyttää samanaikaisesti erilaisia kuvia. Suurin haittapuoli on se, että on osoittautunut vaikeaksi saada tämä vaikutus toimimaan hyvin suurilla näytöillä tai selviytymään useista katsojista, jotka istuvat eri paikoissa.
1980- ja 1990 -luvuilla termi stereovideo liittyi eniten videonauhuriin, erityisesti VHS -muotoon. Tässä yhteydessä stereo viittasi ääneen eikä videoon. VHS: n kukoistuksen aikana stereolaitteista tuli suositumpia kuin vain yksivideotallentimet. Myöhempinä vuosina elokuvia julkaistiin Dolby Pro Logic -järjestelmässä, joka käytti kahta äänikanavaa koodaamaan monikanavaisen surround-äänitehosteen, joka voidaan toistaa yhteensopivilla äänijärjestelmillä.