Koska nykyajan armeija koostuu pääasiassa vapaaehtoisista osallistujista, sopimusoikeus on sotilaskomentajille yhtä tärkeä asia kuin taistelukoulutus tai logistiikka. Jokaisella uudella sotilaalla on sopimusvelvollisuus suorittaa vähintään kahdeksan vuoden asepalvelus, vaikka vain osa tästä ajasta käytettäisiin aktiivisessa tehtävässä. Lopulta sotilas voi tulla osaksi reserviyksikköä, kunnes hän saavuttaa kyseisen kahdeksannen vuoden tai vapautuu vapaaehtoisesti. Stop-loss-sotilaspolitiikka voi muuttaa kaikkia näitä olosuhteita tietyille sotilaille sodan aikana.
Päivämäärä, joka virallisesti vahvistaa sotilaan asepalvelusvelvollisuuden päättymisen, tunnetaan palvelussuhteen päättymispäivänä tai ETS -päivämääränä. Näennäisesti tämä päästökauppapäivämäärä on kiinteä eikä se ole hyökkäävä sotilaan näkökulmasta. Sodan aikana tai muussa hätätilanteessa tarvitaan koulutettua henkilöstöä, mutta päästökauppapäivä voidaan korvata presidentin tai kongressin määräyksellä Pentagonin kautta. Tämä ”stop-loss-sotilaspolitiikan” määräys voi laillisesti pakottaa valitun sotilaan tahattomasti pidentämään sotilaallista velvoitettaan kuuteen kuukauteen sodan päättymisen jälkeen.
Stop-loss-sotilaspolitiikan mukaan valittua sotilasta, reserviläistä tai vartijaa voidaan myös estää siirtymästä sota-alueelta uuteen tehtävään, jota kutsutaan sotilaallisessa ammattikielessä pysyväksi aseman tai PCS: n vaihtamiseksi. Jos tietyn sotilaan taitoja pidetään kriittisinä taistelutehtävän onnistumisen kannalta, kuten helikopterilentäjä, jolla on kokemusta taistelukentällä, hänet voidaan määrätä jäämään sota -alueelle sen sijaan, että hän siirtyisi uuteen tehtävään turvallisemmin sijainti.
Stop-loss-sotilaspolitiikka sallii joidenkin sotilashenkilöstön vapaaehtoisesti “erota” aktiivisista tehtävistä ennen stop-loss-käskyn voimaantuloa, mutta tämä toimenpide voidaan tehdä vasta usein pakottamattomien muiden tehtävien suorittamisen jälkeen. Koska stop-loss-sotilaspolitiikka on selvästi sisällytetty sotilaan palvelusopimuksen hienoihin painoksiin, on erittäin vaikeaa ryhtyä oikeustoimiin estääkseen tahattoman sotilaallisen velvoitteen pidentämisen tai pakotetun paluun taisteluolosuhteisiin.
Koulutettujen sotilaiden menettäminen tehtävään kriittisissä asemissa Vietnamin sodan jälkeen kannusti Yhdysvaltain kongressia antamaan lainsäädäntöä, joka loi alkuperäisen stop-loss-sotilaspolitiikan. Valta pakottaa vapaaehtoinen sotilas pysymään tahattoman asepalveluksen tilassa oli kuitenkin suunniteltu toteutettavaksi vain sodan tai äärimmäisen kansallisen hätätilan aikana. Stop-lossia käytettiin ensimmäisen kerran Desert Stormin aikana, ensimmäisen Persianlahden sodan aikana. Siihen on vedottu myös Bosnian konfliktin ja Irakin toisen Persianlahden sodan aikana.