Suruneuvonta on terapian muoto, jota voidaan käyttää yksilölle tai ryhmille ja joka keskittyy jonkun voimakkaaseen menetyksen tunteeseen. Se voidaan tehdä rakkaansa kuoleman jälkeen tai myös muiden surua provosoivien tilanteiden, kuten avioliiton hajoamisen, työpaikan menetyksen, kuolemaan johtavan sairauden diagnoosin tai lukemattomien muiden syiden jälkeen. Kaikissa tapauksissa suruneuvonta yrittää käsitellä henkilön voimakkaita tunteita menetyksen jälkeen.
Surun neuvonta on melko yleistä ryhmäympäristössä. Tämä johtuu siitä, että vertaisneuvonta ja suhteet muihin, jotka voivat tuntea menetyksensä, vähentävät surun aiheuttamaa eristyneisyyden tunnetta. Ryhmähoitoa voi johtaa ryhmä, tai sitä voi johtaa ja valvoa mielenterveyden ammattilainen tai surunvalvoja. Monet ihmiset, jotka eivät ole terapeutteja, ovat Hospicen kaltaisten järjestöjen kouluttamia auttamaan suruterapiaryhmien johtamisessa.
Suruneuvonnan päätavoitteet eivät ole aivan samat kuin terapiassa, jossa halutaan tai täytyy muuttaa käyttäytymistä. Sen sijaan neuvonantajan tavoite on olla läsnä sureville. Tätä kutsutaan joskus myötätuntoksi. Useimmiten suruneuvoja auttaa henkilöä yksinkertaisesti kuuntelemalla aktiivisesti ja osoittamalla empatiaa.
Suru -neuvonantajat tunnustavat, että suru on prosessi, jota ei voi kiirehtiä. Siten yritetään olla ”siellä” missä tahansa surun vaiheessa, jota henkilö parhaillaan kokee. Neuvonantajat voivat myös muistuttaa henkilöä siitä, että suurin osa tunteista tai valinnoista, joita he tekevät surullisena, ovat aivan luonnollisia ja normaaleja.
Kun henkilö esimerkiksi menettää rakkaansa, hän voi ensin saada paljon ystävällistä huomiota ystäviltä ja perheeltä. Useimmat ystävät ja perhe haluavat kuitenkin jatkaa muutaman viikon kuluttua, varsinkin kun menetyksellä ei ole suoraa vaikutusta heihin henkilökohtaisesti. Toisaalta surullinen henkilö ei ehkä ole valmis ”siirtymään eteenpäin”. Tämä on yleensä silloin, kun suruneuvonnasta tulee tehokkainta. Se antaa henkilölle tavan jatkaa menetyksensä käsittelyä ja saada myötätuntoa, joka ei välttämättä ole yhteiskunnan tai edes läheisten ystävien tai perheen saatavilla.
Suuri osa suruterapiateoriasta perustuu nykyään Elizabeth Kubler-Rossin perustyöhön, joka tunnisti useita surun vaiheita. Kubler-Rossin työstä on tullut ponnahduslauta muille teoriaa laajentaville teorioille. Monilla ennen Kubler-Rossin työtä oli vähän ymmärrystä siitä, että suru on epälineaarinen prosessi, joka voi viedä paljon aikaa.
Siten suruneuvonnassa terapeutti työskentelee asiakkaan kanssa ollakseen myötätuntoinen todistaja prosessista, mutta ei nopeuttaakseen sitä. On myös tärkeää ymmärtää, että ihmiset tuntevat ja ilmaisevat surua eri tavalla. Jotkut parit hakevat esimerkiksi suruterapiaa lapsen menetyksen jälkeen. Todennäköisesti osa pariskunnan vaikeuksista on se, että jokainen kumppani suree eri tavalla eikä välttämättä murehdi tavalla, joka näyttää yhtä voimakkaalta kuin hänen kumppaninsa.
Oppiminen, että suru voidaan tehdä monin tavoin, säästää usein pareja syyttämästä toisiaan liiallisesta tai liian vähäisestä surusta. Surun neuvonta pariterapiassa voi antaa jokaiselle kumppanille mahdollisuuden oppia kunnioittamaan jokaisen ihmisen kokemaa ainutlaatuista suruprosessia. Tämä voi puolestaan edistää empatiaa ja suurempaa läheisyyttä kumppaneiden välillä.