Suunniteltu talous on talousjärjestelmä, jossa resurssien kohdentamiseen, tuotantoon, investointeihin ja hinnoitteluun liittyvät taloudelliset päätökset ovat hallituksen tai jonkin muun arvovaltaisen elimen valvonnassa. 20 -luvulla uskottiin yleisesti, että keskitetysti suunniteltu talous toimisi paremmin kuin suunnittelematon talous, joka vastasi ihmisten tarpeisiin alistamatta näitä tarpeita vapaan markkinatalouden epävarmuuteen ja suhdannekierroksiin. Suunnitellulle taloudelle on ominaista, että hallitus valvoo tuotantotapoja, vaikka todellinen omistus olisi yksityinen. Sitä vastoin komentotaloudessa, joka on pakottavampi suunnitelmatalouden tyyppi, tuotantovälineet ovat lähes yksinomaan valtion omistuksessa.
Taloudellisessa suunnittelussa tarvittavia päätöksiä on vaikea tehdä demokraattisessa valtiossa monien kilpailevien etujen vuoksi. Suurin osa suunnitelluista talouksista on siis yleensä ollut olemassa vain silloin, kun hallintomuoto on oligarkia tai diktatuuri, kuten entinen Neuvostoliitto, ja Intiassa ennen vuotta 1991. Kiinassa, toisessa suuressa diktatuurissa, oli komentotalous vuoteen 1978, jolloin se alkoi sallia yksityisen omistuksen pienyrityksille, joilla oli jonkin verran itsenäisyyttä päätöksenteossa.
Suunnitelluilla talouksilla on useita etuja, joista tärkein on valtion kyky asettaa vakautta joskus epävakaille vapaille markkinoille. Tällaisessa taloudessa valmistusongelmat vapautuvat paineesta ansaita tuloja ja voittoja jatkaa toimintaansa. He voivat näin ollen pitää työvoimansa työllistettyinä ja tarjota markkinat tuotannossaan kuluville raaka -aineille.
Toinen keskitetysti suunnitellun talouden etu on kyky varmistaa ”sosiaalisten hyödykkeiden” – tavaroiden ja palvelujen, joita pidetään tarpeellisina, vaikka ne eivät olisikaan kovin kannattavia, tuotanto. Näitä voivat olla pienituloiset asunnot ja harvinaislääkkeet. Keskusuunnittelun kannattajat väittävät, että vapaassa markkinataloudessa tällaiset tavarat eivät saisi etusijaa, ennen kuin ne voitaisiin saada tuottamaan suurempaa voittoa, yleensä kuluttajan kustannuksella.
Suunniteltu talous ei läpäise markkinavoimia ja suhdannevaihteluita, mikä tekee tärkeimpien tavoitteiden saavuttamisesta helpompaa. Esimerkiksi alikehittyneet maat voivat vaatia sellaisia investointeja nykyaikaistamiseen ja teollistamiseen, jotka eivät kestäisi vapaassa markkinataloudessa.
Suunnitellulla kansantaloudella on monia haittoja. On lähes mahdotonta suunnitella kaikkea, joten kun jotain menee pieleen, jota ei ole otettu huomioon, koko järjestelmä alkaa toimia väärin. Suunnitellut taloudet eivät historiallisesti ota tehokkaasti huomioon koneiden tai laitteiden rikkoutumista, joten niille on yleensä ominaista krooninen varaosapula. Suunniteltu talous ei käsittele yksityiskohtia hyvin.
Toinen suuri suunnitelmatalouden haittapuoli on suunnittelijoiden kyvyttömyys ennustaa kuluttajien käyttäytymistä. Taloudellinen suunnittelu toteutetaan joidenkin makrotaloudellisten tai sosiaalisten tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta se ei voi taata, että kuluttajat reagoivat odotetusti. Pohjimmiltaan kaikki kuluttajat eivät ole täysin sitoutuneet hallituksen tavoitteisiin.
Vaikka suunnitellut taloudet ovat ainakin teoriassa läpäisemättömiä suhdannevaihteluille ja vapaiden markkinoiden paineille, ne eivät ole olleet kovin onnistuneita pitkän aikavälin talouskasvun ja kuluttajien tyytyväisyyden edistämisessä. Suuret kansakunnat, jotka käyttivät talouden suunnittelua 20-luvulla, ovat kehittyneet talouksiksi, jotka mahdollistavat muiden talouden osien kuin hallituksen osallistumisen huomattavasti suurempaan taloudelliseen päätöksentekoon. Ne maat, jotka edelleen käyttävät taloussuunnittelua, ovat yleensä pieniä ja kamppailevia.
Vaikka suunnitellut taloudet eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, yhdelläkään suurella kansakunnalla ei ole täysin vapaita markkinoita. Sen sijaan he käyttävät valtion talouden vaikutusjärjestelmää, jota kutsutaan joskus ohjeelliseksi suunnitteluksi tai sekatalousjärjestelmäksi. Näille järjestelmille on ominaista hallituksen vaikutusvallan käyttö, veropolitiikka, avustukset ja tuet vaikuttamaan taloudellisiin päätöksiin, mutta eivät yleensä pakottamiseen. Lisäksi kaikki hallitukset käyttävät enemmän tai vähemmän kattavaa sääntelyjärjestelmää hallitakseen markkinoiden eri osien käyttäytymistä, vaikka ne eivät hallitsisikaan resurssien jakamista. Toisin sanoen hallitus ei ehkä määrää auton tuotantoa tai hintoja, mutta se määrää turvallisuusstandardit.
Vaikka kaikki hallitukset yrittävät rutiininomaisesti vaikuttaa talouteensa monista eri syistä, nämä yritykset ovat olleet menestyksekkäimpiä, kun ne jättävät lopulliset valinnat yksittäisille talouden toimijoille. Autoritaaristen hallitusten asettamat laajemmin suunnitellut taloudet ovat joskus onnistuneet lyhyellä aikavälillä saavuttamaan taloudellisen vakauden, mutta eivät ole voittaneet pitkällä aikavälillä.