Symphysiotomy on synnytystoimenpide, joka suoritetaan yleensä silloin, kun keisarileikkaus ei ole mahdollista. Tämän toimenpiteen aikana rustoon perustuva häpykieli, tai kohta, jossa oikea ja vasen ileum kohtaavat, katkaistaan, jotta syntyy enemmän tilaa, jonka kautta vauva voi poistua. Tämä toimenpide tehdään tyypillisesti silloin, kun vauva on selässä tai sijoitettu poistumaan kohdusta joko jalat ensin tai pakarat ensin, on mekaanisesti jumissa synnytyskanavaan tai jos vauvan tai äidin henki on uhattuna. Jotkut tämän toimenpiteen riskeistä sisältävät virtsarakon tai virtsaputken vaurioita ja pysyviä tai pitkäaikaisia kävelyvaurioita. Suuri kiista on siitä, onko symfysiotomia inhimillinen vai pitäisikö tämä toimenpide korvata pysyvästi keisarileikkauksella.
Symphysiotomy -toimenpiteen aikana potilaalle annetaan ensin paikallinen anestesia häpyalueen tunnottamiseksi. Seuraavaksi noin 0.5 – 1.5 tuuman (1.3 – 3.8 cm) viilto tehdään alavatsaan päästäkseen häpykynteen. Tämän jälkeen häpykirven nivelsiteet katkaistaan siten, että syntyy noin 0.8 cm lisää vauvan kulkua synnytyskanavan läpi. Suurin osa näistä synnytystoimenpiteistä on yhdistetty tyhjiönpoistoon tai imulaitteeseen vauvan vapauttamiseksi. On myös tärkeää, että potilaan reidet eivät työnny yli 2 astetta keskiviivan ulkopuolelle.
Tämän toimenpiteen ensisijainen riski on virtsaputken tai virtsarakon ja sukuelinten välisen putken vaurioituminen tai virtsarakon vamma. Nämä ongelmat johtuvat useimmiten synnytyspihdeistä, joita käytetään lapsen mekaaniseen poistamiseen, tai kun potilaan reiden annetaan levätä toisistaan, kun rusto on leikattu. Jalkojen erottaminen voi myös aiheuttaa pitkäaikaisia tai jopa pysyviä kävely- ja äärimmäisiä kipuja.
Historiallisesti tätä synnytysmenettelyä käytettiin tilanteissa, joissa keisarileikkaus olisi ollut parempi vaihtoehto tai se tehtiin yksinkertaisesti synnytyksen nopeuttamiseksi tai helpottamiseksi lääkärille. Kun keisarileikkaukset ovat rutiininomaisia ja turvallisia, useimmat synnytyslääkärit kokevat, että symfysiotomian käyttö tulisi rajoittaa imeväisen vapauttamiseen tai äidin hengen pelastamiseen vain silloin, kun keisarileikkaus ei ole mahdollista. Useimmissa tapauksissa keisarileikkaukset eivät aiheuta yhtä paljon pitkäaikaisia tai tuskallisia sivuvaikutuksia.