Synkroninen datalinkkiohjaus (SDLC) on protokolla, joka tarjoaa tiedonsiirron järjestelmien verkkoarkkitehtuurin (SNA) toisen kerroksen kautta. IBM® kehitti SNA: n 1970 -luvulla WAN -ratkaisuna laajakaistaverkkoratkaisuna IBM® -keskuskoneiden, verkkolaitteiden ja etäpäätteiden käyttäjille. Vertailun vuoksi SNA on paljon kuin Internet -protokolla (IP) -verkkoyhteyksissä käytetty OSI -malli (Open Systems Interconnect), jossa verkkotoiminnot on erotettu kerroksiksi, joista jokainen vastaa yhdestä verkkoviestinnän näkökohdasta. Vaikka SNA: n kerrokset ovat samankaltaisia, ne eivät ole yhteensopivia OSI -mallin kerrosten kanssa.
Verkotetun tietokoneviestinnän alkuaikoina puhelinyritykset eivät saaneet tarjota tietokoneiden käsittelypalveluja, joten verkot oli perustettava yksityisesti vuokrattujen linjojen kautta. Käyttäjä vuokrasi linjan puhelinyritykseltä ja asetti sitten tietokonelaitteistonsa verkkoon kyseisen linjan kautta. Näin luotettavalla yhteydellä SNA: n synkroninen datalinkin ohjausprotokolla pystyi hallitsemaan jokaista linjaa ja tarjoamaan tietoliikenneverkon käyttäjien tietokonejärjestelmien välillä. Patentoidulla protokollana SDLC lisättiin IBM: n® kehittämiin modeemeihin ja tietokonejärjestelmiin, jotka muodostivat SNA -ympäristön. Myöhemmin IBM® jakoi synkronisen tiedonsiirron ohjauskonseptin standardiorganisaatioiden kanssa, jotka kehittivät sitten korkean tason tiedonsiirtoyhteyden (HDLC) protokollan, jota muut laitteistotoimittajat alkoivat käyttää.
Synkroninen datalinkin ohjausprotokolla oli ensimmäinen laatuaan, joka tarjosi lähetyksiä tavuihin perustuen, jotka vastaavat kunkin lähetetyn datakehyksen tunnistamisesta. SDLC: ssä tiedonsiirto jaetaan kehyksiin, jotka suoratoistetaan yhteyden kautta. Jokainen kehys sisältää lähetettävän datan lisäksi myös tavut, jotka sisältävät tietoja osoitteesta, johon kehys lähetetään, kuinka kaikki kehykset järjestetään oikeassa järjestyksessä ja järjestelmän mahdollisuus tarkistaa kehyksessä mahdollisia virheitä matkan aikana.
SDLC -kehyksen ensimmäistä ja viimeistä tavua kutsutaan lipuiksi, jotka ovat olennaisesti kehyksen kääre, joka osoittaa sen alun ja lopun. Seuraava tavu tai kaksi muodostavat osoitteen. Ohjaustavut, joilla voi olla useita tarkoituksia lähetettävän kehystyypin mukaan, seuraavat osoitetta ja voivat käsitellä kehysten sekvensointia, lähetysten lopettamista, tilan tarkistusta, pollausta ja niin edelleen. Tietojen hyötykuorma seuraa ohjaustavuja, ja tietojen jälkeen, mutta ennen sulkemislippua, on pari tavua, joita käytetään redundanttiin sekvenssitarkistukseen.
Synkronista datalinkkiohjausta käyttävä SNA -ympäristö on melko yksinkertainen, jossa jokainen verkon solmu tunnistetaan joko ensisijaiseksi tai toissijaiseksi. Ensisijaiset solmut ovat todennäköisesti keskuskone, kun taas toissijaiset ovat pääkoneen kanssa kommunikoivia päätelaitteita. Silti SDLC: llä toimiva verkko pystyy useisiin erityyppisiin topologioihin.
Pisteestä pisteeseen -asetuksessa vain kaksi tietokonetta kommunikoi keskenään: yksi ensisijainen keskusyksikkö ja yksi toissijainen päätelaite. Monipisteessä keskusyksikkö vastaa kuitenkin mistä tahansa määrästä toissijaisia päätelaitteita. Toinen topologia on silmukkakonfiguraatio, jossa keskusyksikkö toimii ympyrän ensisijaisena pisteenä, jossa se siirtää kehykset silmukan läpi vain ympyrän ensimmäisen tai viimeisen terminaalin kautta. Sitten on jotain nimeltään keskittimen jatkokäsittelymenetelmä, joka jakaa lähtevän kanavan keskusyksikköön ja saapuvan kanavan päätelaitteisiin.