Syntetisaattori, joka liittyy elektronisen musiikin liikkeeseen, on elektroninen instrumentti, jota käytetään joskus näppäimistön kautta ja joka luo ja yhdistää aaltomuodot, joita käytetään tallennettuihin akustisiin instrumentaalinäytteisiin, joita kutsutaan aaltosynteesiksi, tai sähköisesti FM -synteesiä käyttämällä.
Nykyään erotetaan toisinaan elektronisten instrumenttien varhainen kehitys, joka, vaikka niillä oli nimi syntetisaattori, ei tuottanut ääntä reaaliajassa, ja syntetisaattorit, jotka toimivat reaaliajassa. Termi sävellyskoneet on ehdotettu kattamaan varhaiset tuotteet, kuten RCA Electronic Music Synthesizer ja Siemens Synthesizer, jotka molemmat valmistettiin 1950 -luvulla.
Muun muassa Harald Boden ja Hugh Le Cainen suunnittelemien edeltäjien jälkeen 1940-luvun lopulla kehitettiin ääntä tuottavia laitteita, joita kauko-ohjataan jännitteen ohjauksella. Kaupalliset syntetisaattorit ilmestyivät vuonna 1964, jolloin Donald Buchlan syntetisaattori “Buchla” esiteltiin, jota hän työskenteli säveltäjä Morton Subotnickin kanssa, Robert A. Moogin modulaarinen syntetisaattori, jossa hän teki yhteistyötä säveltäjä Herbert Deutschin kanssa, ja Paolo Ketoffin Synket. Buchla on päättänyt olla käyttämättä termiä syntetisaattori soittimissaan.
Digitaalinen synteesi, joka mahdollisti korjaustiedostojen ohjelmoinnin syntetisaattorin ohjelmistossa, eikä äänen luomista suodattimien tai piirien kautta, tuli näyttämölle vuonna 1971. Polyfoniset syntetisaattorit otettiin käyttöön 1970-luvun puolivälissä. Ja 1980 -luvulle mennessä tarjontaan sisältyi muita tallennusvälineitä.
Musical Instrument Digital Interface -standardi, lyhennettynä MIDI, otettiin käyttöön vuonna 1983, ja se loi paremman korvaajan jännitteen ohjaukselle. Samana vuonna Yamaha sisällytti MIDI: n luomaan digitaalisen syntetisaattorin, joka sisälsi sen, DX7. Kun 1980-luvun puolivälissä kehitettiin mikrotietokoneita, jotka voisivat yhdistää MIDI-syntetisaattoreihin, mahdollisuudet soittoäänen ohjelmointiin lisääntyivät merkittävästi.
Kun ulkoisten äänien digitaalinen tallennus, nimeltään “näytteenotto”, oli sekä saatavilla että kohtuuhintainen, 1980 -luvun puoliväliin mennessä siitä tuli kaikkien sähköisten instrumenttien tärkein sävelgeneraattori. Timbre-valintoja laajennettiin sisältämään ei-musiikillisia ääniä sekä maailman soittimia, eläimiä ja muita ääniä.