Traaginen päähenkilö on hahmo, joka on tuomittu onnettomaan loppuun. He ovat draaman, romaanin, elokuvan tai musiikin johtavia hahmoja ja tunnetaan joskus traagisena sankarina. Tarinoita, joissa ne esiintyvät, kutsutaan tragedioiksi, ja ne ovat kreikan klassisessa draaman mielessä komedioiden vastakohtia, koska traagisella päähenkilöllä ei ole hyvää loppua. Esimerkkejä ovat Hamlet, Orestes ja Romeo ja Julia.
Päähenkilö on hahmo, joka muodostaa pääosan tarinasta. Tarinan pääjuoni pyörii tämän hahmon ympärillä ja hänellä on suurin vaikutus tarinan lopputulokseen. Päähenkilöt joutuvat joko tapahtumiin, joita he eivät voi hallita, tai osallistuvat suoraan kohtaloonsa. Päähenkilöt ovat päähahmoja kaikissa tarinoissa romaanista sarjakuvaan tai Shakespearen näytelmästä oopperaan. Päähenkilön päävastustaja on antagonisti; jälkimmäisen rooli on luoda esteitä päähenkilölle.
Kreikkalaiset ajattelijat, kuten Aristoteles, uskoivat tarinoita olevan vain kahta tyyppiä: komedia ja tragedia. Komedia päättyi onnellisesti ja tragedia surullisesti. Päättäminen siitä, onko tarina yksi tai toinen, riippuu päähenkilön tuloksesta, eivätkä kaikki muut yhdessä. Tämä selittää todennäköisesti sen, miksi termiä tragedia käytettiin, koska se tarkoittaa muinaiskreikan kielellä “vuohen laulua”, ja vuohen lopputulos oli harvoin hyvä.
Traagisen päähenkilön lopputuloksen ei tarvitse olla yhtä häiritsevä kuin vuohen. Se on kuitenkin usein. Kuolema on lopullinen tragedia statuksen, vaurauden, vapauden ja ihmisarvon menetyksen ohella. Traaginen päähenkilö voi myös olla traaginen lahjojensa ja resurssiensa tuhlaamiseksi tai jättäessään tunteen siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisi saavuttanut potentiaalinsa. Aristoteleselle traaginen päähenkilö ja hänen tragediansa on esitettävä draamana tai näytelmänä eikä romaanin kertomuksena.
Aristoteles luettelee traagiselle päähenkilölle neljä kreikkalaista ominaisuutta: aatelisto, hamartia, peripetia ja anagnorisis. Ensinnäkin hahmolla on oltava jonkin verran jaloutta ja viisautta, vaikka nämä eivät pelasta häntä. Toinen on hamartia, traaginen virhe tai luonteen virhe, joka johtaa hänen kaatumiseensa. Kolmas on peripetia, hamartian aiheuttama onnen kääntyminen. Neljäs on anagnorisis, havainto tai valaistuminen, joka koskee henkilön kohtaloa ja päähenkilön omien virheiden roolia.
Keskeisiä esimerkkejä traagisesta päähenkilöstä löytyy klassisista ja keskiaikaisista dramaattisista teoksista. Näitä ovat William Shakespearen teokset, kuten “Hamlet” ja “Othello”. Esimerkkejä löytyy myös Aeschyloksen “Oresteiasta” ja Sophoklesin “Antigonesta”.