Trompe L’oeil on ranskaksi “silmän temppu” ja viittaa mihin tahansa mediatyyliin (yleensä maalaukseen), jonka tarkoituksena on luoda optinen harha katsojan huijaamiseksi. Varhaisin jäljellä oleva esimerkki trompe l’oeilista löydettiin Pompejin kaivamisesta, ja se on tuhansia vuosia vanha.
Yleisin trompe l’oeililla luotu harha on väärä syvyys, joka yleensä saavutetaan käyttämällä useita yksinkertaisia tekniikoita, mukaan lukien:
Asetelma-aiheen maalaaminen, jotta liikkeen puute ei petä illuusiota.
Maalauksen sijoittaminen luonnolliselle paikalleen – ikkunat oikealle korkeudelle seinille, ovet kohtuullisiin paikkoihin, ryömivät kasvit kivirakenteiden ulkopuolelle – auttamaan silmää kulkemaan niiden yli.
Käyttämällä matalia varjosyvyyksiä saadaksesi esineet näyttämään todellisilta useissa valaistusolosuhteissa.
Sen varmistaminen, että teoksessa ei ole suuria esineitä, päättyy maalauksen loppuun, mikä vähentää alitajuisia vihjeitä, jotka saavat aivot etsimään kuvaa.
Syvyysharhaa käytettiin laajalti barokin aikana ”avaamaan” katedraalien ja kirkkojen suljetut tilat. Päivän maalarit suunnittelisivat massiivisia seinämaalauksia, jotka kuvaavat avoimia holvikäyviä (täydellisinä maalatuilla pylväillä), jotka katsovat auringonvalolle, mäkiä ja niittyjä. Trompe l’oeil -tyylin ansiosta arkkitehdit pystyivät suunnittelemaan suljetut tilat, jotka voitaisiin kohtuudella lämmittää ja suojata elementteiltä, samalla kun tuntui siltä, että ihminen oli suorassa kosketuksessa luonnon kanssa.
Tarinoita eläimistä, jotka luulevat trompe l’oeil -maalauksia todellisuudeksi, on monia, roomalaisista kirjailijoista, jotka kertovat terveistä terveistä hevosista, maalattuihin hevosiin, lintuihin, jotka yrittävät – ja epäonnistuvat – laskeutua porttien tai lintuhauteiden seinämaalauksille. Nämä tarinat ovat epäilemättä liioiteltuja, kun otetaan huomioon, että useimmat eläimet luottavat voimakkaasti muihin aisteihin kuin näköön tunnistaakseen esineitä lähiympäristössään.
Ihmiset on kuitenkin helppo huijata, ja on olemassa monia uskottavia tarinoita ihmisistä, jotka pitävät trompe l’oeilia todellisena. Historioitsija Vasari kertoo tarinan Italiassa järjestetystä taidekilpailusta, jossa kaksi taiteilijaa kilpaili suurimman taidemaalarin tittelistä. Yksi paljasti hedelmämaalauksen, joka oli niin realistinen, että lähellä olevat linnut lensi alas ja nokkivat maalausta yrittäen syödä ruokaa. Tuomari kääntyi sitten toisen maalarin puoleen ja neuvoi häntä paljastamaan maalauksensa vetämällä sivuun sen peittävät verhot. Toinen maalari hymyili voiton vallitessa, koska verhot olivat hänen maalauksensa – niin realistisia, että he olivat pettäneet kaikki läsnä olevat.
Vaikka syvyys on edelleen suosituin ja tunnetuin trompe l’oeil -muoto, muita on olemassa. Da Vinci keksi erityisen trompe l’oeil -muodon, joka tunnetaan nimellä anamorphosis (“muuttaa muotoa” kreikan kielellä), jossa kuva on maalattu liioiteltua perspektiiviä käyttäen, joten monista kohdista katsottuna se on tuskin tunnistettavissa kohteeksi. Oikeasta näkökulmasta katsottuna se näyttää kuitenkin olevan täydelliset mittasuhteet. Tunnetuin esimerkki tästä tyylistä löytyy Rooman Gesun kirkon katosta. Suuri X merkitsee kohtaa lattialla, josta kattoa on tarkoitus katsella. Tämän tyylin avulla maalari voi sopeutua tilanteisiin, joissa yleisin katselukulma ei ole edestäpäin, säilyttäen halutut mittasuhteet riippumatta siitä, kuinka äärimmäinen kulma voi olla. Tien merkintöjä (jotka osoittavat esimerkiksi “Stop Ahead”) voitaisiin pitää melko arkisena esimerkkinä anamorfoosista.
Trompe l’oeilin suosio on noussut viime vuosisadalla, ja monet arkkitehdit käyttivät sitä avustamaan avaruuksia tai yksinkertaisesti pukeutumaan malleihin. Kilpailuja on runsaasti kaikkialla Yhdysvalloissa ja kansainvälisesti palkitsemalla trompe l’oeilin paras taiteellinen käyttö. Ehkä yleisimmin käytettyjä ovat käytännöllisempi trompe l’oeil, kuten ne, joiden tarkoituksena on luoda illuusio faux -viimeistelystä, craqueluresta tai puupaneloinnista esineissä, jotka ovat muuten koristelemattomia.