Laajimmassa merkityksessä ilmaisu ”ulkomaalainen työntekijä” koskee kaikkia henkilöitä, jotka työskentelevät tai tekevät uraa maassa, jossa he eivät ole kansalaisia. Ulkomaisia työntekijöitä on tyypillisesti kahdenlaisia: ammattitaitoisia työntekijöitä ja siirtotyöläisiä. Ammattitaitoisia työntekijöitä ovat ne, jotka integroituvat ulkomaalaiseen yhteiskuntaan ammattilaisina. He voivat olla lääkäreitä, asianajajia ja liikemiehiä, jotka ovat menestyneet ulkomailla asuessaan ja työskennellessään, mutta jotka säilyttävät syntymäkansalaisuutensa. Toisaalta siirtotyöläiset tai vieraat työntekijät ovat niitä, jotka saapuvat maahan joko kausiluonteisesti tai lyhyeksi ajaksi ja etsivät työtä ammattitoiminnasta: maataloustyö, keittiöhenkilökunta ja vieraanvaraisuus.
Eri maat liittävät “ulkomaalaisen työntekijän” nimitykseen erilaisia merkityksiä. Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus kaikkien siirtotyöläisten ja heidän perheenjäsentensä oikeuksien suojelemisesta edellyttää, että “ulkomaalainen työntekijä” ja “siirtotyöläinen” ovat synonyymejä ja ansaitsevat samat oikeudet ja suojan. Kaikki maat eivät kuitenkaan ole ratifioineet sopimusta. Useimmissa paikoissa erotetaan toisistaan ulkomaalaisten työntekijöiden, joiden katsotaan saapuvan maahan henkisen lisäarvon lisäämiseksi, ja niiden, joiden katsotaan saapuvan vain lähettääkseen rahaa kotiin.
Ulkomaalaiset työntekijät, jotka haluavat jatkaa uraansa ulkomailla, voivat usein hakea maahanmuuttolainsäädännön mukaan vakituisia asukkaita. Pysyvillä asukkailla on monia kansalaisten oikeuksia, ja heitä pidetään yleensä arvokkaina yhteiskunnan avustajina. Jopa ei-vakituisilla ulkomaalaisilla työntekijöillä on tietyissä olosuhteissa oikeuksia. Yritykset, joilla on maailmanlaajuisia toimistoja, sekoittavat toisinaan henkilöstöään väliaikaisesti, esimerkiksi nimittämällä johtajia yhdestä kansallisesta toimistosta valvomaan toimintoja toisessa. Tällaisissa tilanteissa vierailevalle johtajalle tyypillisesti myönnetään pitkäaikainen työviisumi, jonka ehdot ja edellytykset on määritelty kansallisessa lainsäädännössä.
Yhdysvallat tai Iso -Britannia eivät ole liittyneet YK: n siirtotyöläissopimukseen. Näissä ja muissa maissa on yleensä ero ammattitaitoisen ulkomaalaisen työntekijän ja niin sanotun “ammattitaidottoman” siirtotyöläisen välillä. Siirtotyöläiset, joita kutsutaan joskus myös vieraanvaraisiksi työntekijöiksi, ovat ulkomaalaisia, jotka yleensä tulevat yhteiskuntaan alimmalla tasolla. He ovat maatyöläisiä, ravintola -apua ja hotellipalveluja; he etsivät mitä tahansa työtä, joka on saatavilla, eivät vain työtä osaamisalueellaan.
Erityisesti maataloustyöntekijöille työ on usein kausiluonteista, ja työntekijät matkustavat yleensä paikasta toiseen töiden jälkeen. Vaikka ulkomaalainen työntekijä, joka tulee uran vuoksi, todennäköisesti tuo perheensä, oman maansa ja osallistuu yhteiskuntaan, ulkomaalainen työntekijä, joka on työmies, on usein eristyksissä ulkomailla, hänellä ei ole kiinteää tuloa ja useammin lähettää ei melkein kaikki ansaitsemansa rahat kotiin. Siirtotyöläiset eivät yleensä ole oikeutettuja pysyvään oleskeluun, ja joskus he eivät saa lain mukaan lainkaan olla vieraassa maassa.
Siitä huolimatta ulkomaalaisen siirtotyöläisen työtä pidetään usein välttämättömänä. Maissa, joissa on pulaa monista perustehtävistä, siirtotyöläiset suorittavat palveluja, joita tarvitaan, mutta jotka muuten jäävät tekemättä. Maat, kuten Yhdysvallat ja Kanada, kannustavat rajoitetusti ulkomaisten siirtotyöläisten palvelujen säilyttämiseen. Euroopan unionissa jäsenmaiden välinen vapaa liikkuvuus sallii ihmisten muuttamisen rajojen yli kaikenlaiseen työhön, tilapäiseen tai pysyvään.