Vaihtosuhde on melko tarkan tarkoituksen taloudellinen laskelma, jota käytetään yleensä vain silloin, kun yksi julkisessa omistuksessa oleva yritys on toisen hankkimisen kohde. Teknisesti se on uuden yhtiön osakkeiden lukumäärä, jonka osakkeenomistaja voi odottaa saavansa vastineeksi osakkeistaan vanhassa yhtiössä. Vaihtosuhde pyrkii periaatteessa ottamaan huomioon kahden sulautuvan yrityksen väliset erot nykyisessä riskissä.
On olemassa erilaisia menetelmiä, joilla vaihtokurssi lasketaan. Yleensä osakkeiden arvostukset tekevät ulkopuoliset välittäjät määrittääkseen yksittäisen osakkeen hinnan molemmille yrityksille, ja ne on määritelty kahden yrityksen välisessä sopimuksessa. Välittäjät veloittavat tyypillisesti maksuna tietyn prosenttiosuuden tapahtuman kokonaissummasta.
Kuten kaikki suhteet, vaihtosuhde on olennaisesti tapa ilmaista numeerinen murto. Usein murtoluvun ylin numero, joka tunnetaan nimellä osoittaja, on yhden yrityksen keskimääräinen osakekohtainen hinta – ja alin luku, nimittäjä, on toisen yrityksen listautumisannin (IPO) hinta. Tämä ei kuitenkaan ole sääntö, ja yritysten on itse neuvoteltava vaihtokurssin ehdoista. Muita tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa sen määrittämiseen, ovat muun muassa, mutta eivät rajoitu niihin, osakkeiden lukumäärä, velka, minkä tahansa osakkeen markkina -arvo ja kassavirta.
Yleensä kohdeyrityksen osakkeille annetaan korkeampi hinta kuin mitä yhtiön osakkeiden arvo myisi avoimessa kaupankäynnissä. Tämä tehdään yleensä keinoksi makeuttaa kauppaa osakkeenomistajille, jotka voivat muuten olla varautuneita tapahtumaan. 20–XNUMX% ei ole epätavallista, vaikka korkeampia ja alempia tarjouksia voidaan tehdä tietyn tarjouksen olosuhteista riippuen. Molempien osapuolten osakkeenomistajat äänestävät lopulta siitä, hyväksyvätkö ne kaupan vai eivät, ja osakkeet myydään massana kaupan loppuun saattamiseksi.
Vaihtosuhteen luonteen vuoksi sitä ei sovelleta, kun liiketoimeen osallistuu yksityinen yritys, koska ne eivät ole julkisesti noteerattuja eivätkä niillä ole osakkeenomistajia. Tällaisissa tapauksissa kirjanpitäjät yrittävät arvioida yksityisen yrityksen omaisuutta, tuloja, luotto- tai joukkovelkakirjaluokitusta ja muita kriteerejä sopivan ostohinnan määrittämiseksi. Tällaisessa tapauksessa osakkeenomistajien sijasta yrityksen omistajuus päättää myynnistä.