Vuoden 1887 valtioiden välinen kauppalaki säätelee merenkulkua Yhdysvaltojen 50 osavaltion välillä. Yleensä laki siirtää vastuun Yhdysvaltojen talouden sääntelystä yksittäisistä osavaltioista liittohallitukselle. Lain suurimpien muutosten joukossa rautatie- ja muiden kuljetusmaksujen oli oltava kohtuullisia ja oikeudenmukaisia, hinnat oli julkaistava ja rautatien oli ilmoitettava vähintään kymmenen päivän varoitusajalla ennen hintojen muuttamista. Laissa kiellettiin salaiset alennukset ja hintasyrjintä pienille markkinoille. Lisäksi laki loi Interstate Commerce Commissionin (ICC) – maan ensimmäisen liittovaltion sääntelyviraston.
Kun rautatieyritysten valta ja vauraus kasvoivat 1800 -luvulla, lisääntyi myös yleisön huoli rautateiden vallan väärinkäytöstä. Monissa paikoissa Yhdysvalloissa rautateillä oli vain vähän tai ei ollenkaan kilpailua, minkä vuoksi ne pystyivät perimään keinotekoisesti korkeita hintoja. Rautatiet tekivät myös salaliiton toistensa kanssa vahvistaakseen korkeat hinnat matkustajille ja merenkululle ja perivät korkeampia hintoja lyhyistä matkoista kuin pitkistä. Koska rautatiet olivat ihmisten ja tavaroiden ensisijainen kulkuväline, keinotekoisesti korkeat hinnat vaikuttivat koko kansakuntaan.
Korkeiden hintojen torjumiseksi monet valtiot antoivat lakeja matkustajien ja merenkulun hintojen säätelemiseksi. Vuonna 1886 Yhdysvaltain korkein oikeus kuitenkin katsoi, että tällaiset lait rikkoivat Yhdysvaltain perustuslain kauppalauseketta, jossa todettiin, että kongressilla oli yksinomainen valta ”säännellä kauppaa vieraiden valtioiden ja useiden valtioiden kesken sekä intialaisten heimojen kanssa. ” Vastauksena korkeimman oikeuden päätökseen kongressi hyväksyi valtioiden välisen kaupan lain, jonka presidentti Grover Cleveland allekirjoitti vuonna 1887.
Valtioiden välinen kauppalaki antoi Kansainväliselle rikostuomioistuimelle valtuudet valvoa määräyksiä rautateitä vastaan. Yleensä Kansainvälinen rikostuomioistuin voisi kuulla rautateitä koskevia valituksia, järjestää kuulemistilaisuuksia ja antaa lopettamis- ja lopettamismääräyksiä rautateitä vastaan, jotka harjoittavat epäreiluja käytäntöjä. Kansainvälinen rikostuomioistuin ei kuitenkaan aina onnistunut panemaan lakia täytäntöön rahoituksen tai rautateitä tukevien komissaarien puutteen vuoksi, eikä se saanut itse vahvistaa rautateiden hintoja.
Vuodesta 1887 lähtien valtioiden välistä kauppalakia on muutettu useita kertoja. Muutokset ovat antaneet Kansainväliselle rikostuomioistuimelle valtuudet säännellä merenkulkua ja matkustamista putkilinjojen, vesiväylien ja moottoriteiden sekä rautateiden yli. Tarkistukset vuosina 1983 ja 1994 yksinkertaistivat ja organisoivat säädöksen uudelleen, mutta eivät lisänneet aineellisia määräyksiä.