Veren happipitoisuus on mittaus sen määrittämiseksi, kuinka paljon happea on potilaan veressä. Vähintään 95% näytteen punasoluista pitäisi kuljettaa happea kehon tarpeiden täyttämiseksi. Happi on tarpeen monille soluprosesseille, erityisesti aivoissa. Tunnetaan myös nimellä happisaturaatiotaso, tämä mittaus on tärkeä terveysindikaattori.
Ihmisillä voi olla alhainen veren happipitoisuus keuhkojen tai sydämen toimintahäiriön vuoksi. Normaalisti sydän pumppaa hapettoman veren keuhkoihin, missä tapahtuu kaasunvaihto, jolloin hiilidioksidi, jätetuotte, vaihdetaan tuoreeseen happea. Jokaisella kerralla muutamat punasolut jäävät vaihtamatta, mutta veren happitasotestin pitäisi näyttää 95%: sta lähes 100%: iin soluista, jotka saavat uutta happea ja antavat soluille riittävästi toimintaa.
Jos sydän ei pumppaa tehokkaasti tai potilaan keuhkot toimivat huonosti, veren happipitoisuus alkaa laskea. Potilaat voivat muuttua syanoottisiksi ja kehittää sinertäviä värimuutoksia raajoissaan, he voivat myös hengästyä ja olla erittäin väsyneitä. Lopulta hapenpuute voi aiheuttaa kudoskuoleman, ei vain raajoissa vaan myös elintärkeissä elimissä, kuten aivoissa. Jos potilaan veren happipitoisuus on alhainen, on tarpeen antaa välitöntä hoitoa, jotta taso nousee ja sen jälkeen selvitetään syy, jotta lääkäri voi korjata syyn.
Yksi menetelmä veren happipitoisuuden arvioimiseksi on ei -invasiivinen ja erittäin helppo. Siihen kuuluu pulssioksimetriksi kutsutun laitteen leikkaaminen potilaan sormiin. Se loistaa valon sormen läpi ja arvioi hapen kylläisyyden valon käyttäytymisen perusteella. Invasiivinen vaihtoehto on ottaa suora verinäyte valtimosta valtimoveren kaasutestiä varten. Tässä testissä ihmiset katsovat hapen, hiilidioksidin ja bikarbonaatin pitoisuuksia potilaan veressä.
Välitön hoito alhaisen veren happipitoisuuden vuoksi lisää potilaan hengittämän hapen määrää. Potilaat voivat hengittää kaasuseosta tai puhdasta happea. Potilas voi vaatia intubaatiota, jos hänen hengitystiet eivät ole kovin vakaat tai hän voi hengittää naamiosta tai nenäkanyylistä. Kun taso alkaa nousta, lääkäri voi tilata diagnostisia testejä saadakseen lisätietoja tapahtumista ja työskennelläkseen hoitojen parissa. Esimerkiksi astmaa sairastava potilas saattaa tarvita uuden astmanhallintaohjelman hengitysteiden toimivuuden ylläpitämiseksi.