Viulusonaatti on viululle tarkoitettu musiikkiteos, johon yleensä kuuluu piano tai vastaava näppäimistö. Sonaatti kirjoitetaan tyypillisesti kolmella tai neljällä erällä. Viulusonaatti alkaa normaalisti allegro -liikkeellä, jota seuraa hitaampi liike. Viimeinen liike on yleensä toinen nopeampi liike rondon muodossa tai teema, jossa on muunnelmia. Neljän osan sonaatin tapauksessa olisi kolmas osa menuetin tai scherzon muodossa.
Termiä “sonaatti” käytettiin alun perin erottamaan instrumentaalikappaleet laulajille kirjoitetusta musiikista, jota kutsuttiin kantaateiksi. Ajan myötä se liittyi tiettyyn musiikkimuotoon, joka on yleensä kirjoitettu sooloinstrumentille, kuten viululle tai sellolle, säestyksellä. Sonaatti kehittyi ajan myötä ja saavutti tutun kolmen tai neljän osan rakenteensa länsimaisen musiikin klassisella kaudella 18- ja 19-luvuilla.
Sonaatin ensimmäinen osa kirjoitetaan usein sonaattimuodossa. Tämä koostuu esittelystä, kehitysvaiheesta ja yhteenvedosta. Sonaattimuodon käyttö ei kuitenkaan rajoitu sonaateiksi kutsuttuihin musiikkiteoksiin. Se on myös perusta sinfonioiden ja muiden teosten ensimmäiselle erälle.
Säveltäjät, kuten Antonio Vivaldi, kirjoittivat viulun sonaatit, joissa säestyksenä olisi barokin aikana yleinen hahmottu basso. Barokkin viulun sonaatin kehityksen kohokohta tuli Arcangelo Corellin vuonna 1700 julkaisemien sonaattien kanssa. Nämä viulusonaatit on kirjoitettu sekä kamarisonaatin tyyliin, joka sisälsi tanssimuodon mukaisia liikkeitä, kuten Sarabanda ja Giga, ja kirkon sonaatti, joka sulki pois tanssiliikkeet.
Ludwig van Beethoven ja Wolfgang Amadeus Mozart käyttivät viulun sonaattia useaan otteeseen, vaikka säveltäjät, kuten Johannes Brahms ja Robert Schumann, kiinnittivät myös huomiota viulun sonaatteihin. 19 -luvun tunnetuimpia viulun sonaatteja ovat Beethovenin kevät- ja Kreutzer -sonaatit. 20 -luvulla säveltäjät, kuten Sergei Prokofiev ja Bela Bartok, kirjoittivat musiikkia tässä muodossa.
Sonaatit on myös kirjoitettu sooloviululle ilman säestystä. Johann Sebastian Bachin sonaatit ja partitat sooloviululle ovat tärkeä varhainen esimerkki tässä muodossa olevista viulun sonaateista, ja ne ovat osaltaan vahvistaneet viulun sooloinstrumenttina. Esimerkki 20 -luvulta on Bartokin sävellys ilman viulua, joka on selvästi tarkoitettu kunnianosoitus Bachille.