Yleistulot ovat tuloja, jotka valtio saa pääasiassa veroviranomaisiltaan, eivätkä ne sisällä tuloja muista lähteistä, kuten sähkö- tai sähköpalvelujen myynnistä tai muiden tavaroiden, kuten alkoholijuomien, myynnistä. Tulot muista lähteistä, mukaan lukien kiinteistöjen ja muun omaisuuden myynti, eivät yleensä sisälly yleisiin tuloihin, mutta niitä ylläpidetään erikseen, joskus kutsutaan “sekalaisiksi tuloiksi”. Valtion hallussa olevista investoinneista saatuja tuloja pidetään yleensä, mutta ei aina, yleisinä tuloina, samoin kuin sakkojen maksamisesta saatavia tuloja, ellei niitä ole lain mukaan tarkoitettu johonkin muuhun tarkoitukseen. Valtio ylläpitää tyypillisesti useita eri rahastoja, jotka on omistettu tiettyihin tarkoituksiin. Yleiset tulot talletetaan yleiseen rahastoon, josta rutiinikulut maksetaan.
Hallitukset toimivat yleensä voittoa tavoittelemattomina yhteisöinä, mutta menestyäkseen niiden on toimittava tehokkaasti, johon kuuluu kaikkien tulojen ja menojen asianmukainen kirjanpito ja tämän kirjanpidon esittäminen palvelijoille. Yleisten tulojen tunteminen, toisin kuin erityislähteistä ja kertaluonteisista liiketoimista saadut tulot, on kriittinen osa realistista ja tehokasta budjetointiprosessia, koska rutiinitoiminta olisi rahoitettava yleistuloista, jotka ovat yleensä ennustettavampia ja luotettavampia. Toisin sanoen hallitusten ei ainoastaan tarvitse realistisesti ennakoida toimintansa ja hankkeidensa kustannuksia, vaan niiden on myös kyettävä ennakoimaan yleiset tulonsa erittäin tarkasti.
Hallitusten saamia kokonaistuloja tarkasteltaessa on kuitenkin otettava huomioon hallitustenväliset liiketoimet, jotta vältetään päällekkäisten tulojen vääristyminen. Esimerkki tästä olisi palkkiot ja poliisin suojelupalvelut, jotka kaupunki maksaa yleisille tuloilleen läänille. Tulojen laskeminen yleisiksi tuloiksi sekä kaupunki- että läänitasolla vääristäisi veronmaksajien todellista maksamaa summaa, koska kaupunki toimi vain kanavana varoja lääninhallitukselle.
Kun hallitukset toteuttavat erityishankkeita, ne keräävät usein tarvittavan rahoituksen myymällä joukkovelkakirjoja. Jos hanke on suunniteltu ansaitsemaan rahaa – esimerkiksi julkinen liikenne tai maksullinen tie – joukkovelkakirjalainat maksetaan yleensä hankkeen tuottamista tuloista eikä yleisistä tuloista. Muut hankkeet, kuten koulut ja katuvalot, eivät kuitenkaan ole luonteeltaan rahaa, mutta niistä on kuitenkin maksettava. Tällaisia hankkeita varten liikkeeseen laskettuja joukkovelkakirjalainoja kutsutaan yleistulovelkakirjalainoiksi.
Yleisten tuottojen joukkovelkakirjalainojen pääoma- ja korkomaksut maksetaan takaisin yleisistä tuloista, ja joukkovelkakirjan esite kuvaa hyvin selvästi, kuinka yleiset tulot määritellään ja lasketaan, mutta myös kuinka paljon yleisiä tuottoja odotetaan joukkovelkakirjan elinaikana ja mitä muita velkasitoumuksia on sen päällä. Lainahakemuksen tapaan esite kuvaa joukkovelkakirjalainan liikkeeseenlaskijan kykyä maksaa velkakirja.
Useimmat lainkäyttöalueet sisältävät yleisiin tuloihinsa tulot, jotka ne saavat sakkojen maksamisesta, mukaan lukien liikennesakot. Tämä on kiistanalainen käytäntö, koska väitetään, että kun he havaitsevat, että yleiset tulot eivät vastaa odotuksia, jotkut kaupungit ja maakunnat ohjeistavat rutiininomaisesti lainvalvontaviranomaisiaan lisäämään sakkojen perintää. Tämä on saanut jotkut vaatimaan uutta lähestymistapaa saatujen sakkojen kirjanpitoon, ehkä omistamalla ne tiettyyn tarkoitukseen ja tallentamalla ne muuhun rahastoon kuin yleiseen rahastoon.