Yritysten sosiaalisen vastuun historia, jota kutsutaan myös yrityskansalaisuudeksi, perustuu ajatukseen, että yritysten tulisi yksittäisten henkilöiden tavoin käyttäytyä sosiaalisesti vastuullisesti. Tämä käsite sisältää kaiken niiden toiminnan ja sitoumukset, erityisesti suhteissaan muihin yrityksiin. Heidän moraalinen vastuunsa yhteiskuntaa kohtaan on aina otettava huomioon suunnittelun kaikilla tasoilla, näiden suunnitelmien ja niiden normaalin toiminnan aikana.
Vaikka tälle on vaikea antaa tarkkaa päivämäärää, yritysten sosiaalisen vastuun historia alkoi luultavasti XNUMX -luvulla. Kuuluisa skotlantilainen filosofi ja taloustieteilijä Adam Smith kirjoitti The Wealth of Nations -lehdessä tukensa markkinoiden vuorovaikutukselle, johon yksilöt ja järjestöt osallistuvat vapaasti, sanoen, että ne voivat palvella yhteiskunnan tarpeita. Hän sanoi myös, että ihmiset harjoittavat kauppaa tai liiketoimintaa itsekkäistä syistä tai henkilökohtaisen edun vuoksi. Tämä merkitsi sitä, että kuluttajan olisi oltava se, joka huolehtii yhteiskunnan hyvinvoinnista, ja että hänen olisi tuettava toimia, jotka edistävät yhteiskunnan etua.
Toinen kuuluisa persoonallisuus yhteiskuntavastuun kehittämisessä on Milton Friedman. Hän ei kannattanut yhteiskuntavastuun ajatusta. Hänen mielestään liiketoiminnalla oli yksinkertaisesti yksi vastuu, ja sen tarkoituksena oli lisätä osakkeenomistajien voittoja. Friedman oli merkittävä amerikkalainen taloustieteilijä ja Nobel -palkinnon voittaja, joka oli kerran presidentti Reaganin neuvonantaja.
On selvää, että yritykset ovat ensisijaisesti voittoa tuottavia. Yritysten yhteiskuntavastuun kannattajat väittävät kuitenkin, että yritysten omatunnon kehittäminen ei vahingoita yrityksiä ja yrityksiä. He saattavat joutua maksamaan lyhyellä aikavälillä kustannuksia yhteiskunnallisesti vastuullisen toiminnan harjoittamisesta, mutta siitä on lopulta hyötyä yritykselle. Ihmiset yleensä holhottavat tuotteita, jotka ovat hyödyllisiä ympäristölle tai jotka tukevat hyväntekeväisyyttä tai jaloa tarkoitusta, eikä muita tuotteita, jotka eivät edistä mitään sosiaalista hyötyä.
Tosiasia on kuitenkin se, että minkä tahansa yrityksen on saatava voittoa tai ainakin saatava voitto selviytyäkseen. Se lopettaa toimintansa, jos se tekee vain sosiaalisesti vastuullisia pyrkimyksiä. Viime kädessä sijoittajat luopuvat tuesta jopa sosiaalisesti vastuullisimmille yrityksille tai eettisimmille yrityksille, jos ne jatkavat tappiota. Tämä todellisuus on aina ollut ilmeinen koko yhteiskuntavastuun historiassa.
Yritysten sosiaalisen vastuun historia kehittyy edelleen tähän päivään saakka. Nykyinen ajattelu on, että yritykset eivät voi sivuuttaa ympäristö- ja sosiaalikysymyksiä. Tämä voi olla haitallista yrityksille. Aiempi kokemus on opettanut kaikille, että sekä yrityksen että yleisön eduksi on eettinen toiminta, joka ei saastuta ympäristöä ja joka edistää työntekijöiden ja yhteisön hyvinvointia.