Ei ole olemassa yhtä kriteeriä, joka tekee maasta suvereenin, mutta suvereniteetti nykymaailmassa viittaa yleensä hallituksen kykyyn valvoa lakeja alueella. Suvereniteetin käsitteestä on keskusteltu vuosien varrella, eikä sen jälkeen ole syntynyt mitään hyvin hyväksyttyä määritelmää. Lakisääteisen ja tosiasiallisen suvereniteetin välillä on ero, mutta hallitukset, jotka kykenevät tehokkaasti noudattamaan lakeja, väittävät tyypillisesti olevansa suvereeni ja ulkomaisten maiden tunnustamat suvereenit.
Suvereniteetin käsite liittyy yleisesti Thomas Hobbesiin, 15 -luvun englantilaiseen filosofiin. Hobbes kannattaa vuonna 1651 julkaistussa kirjassaan Leviathan yksinomaista, absoluuttista monarkiaa, jolla ihmiset poistetaan luonnon tilasta. Ilman suvereenia valtaa hallita väestöä ihmiset olisivat ”ikäviä, raakoja ja lyhyitä”. Leviathan on saanut paljon kiistaa vuosien varrella, mutta sitä pidetään yhtenä yhteiskuntasopimusteorian perustajista.
Valistuksen aikakaudella suvaitsevaisen auktoriteetin laillisena perustana pidettiin järkeä eikä perinnöllisyyttä. Aiemmille vuosisatoille oli yleensä ominaista uskonnollisten instituutioiden suvereniteetti tai hallitsevat aristokratiat, ja valaistumisen ajattelijat hylkäsivät tämän. Ranskan ja Amerikan vallankumoukset 1700 -luvun lopulla kumpikin pyrkivät vahvistamaan kansalaisten itsemääräämisoikeuden.
On kaksi eri suvereniteettiaistia, laillinen ja todellinen. Oikeudellinen suvereniteetti viittaa hallintoelimen teoreettiseen väitteeseen hallita alamaisiaan. Nämä säännöt on tyypillisesti kodifioitu lakiin. Todellinen itsemääräämisoikeus on sitä vastoin se, missä määrin hallintoelin todella pystyy hallitsemaan alaisiaan. Jos ihmiset eivät yleensä noudata auktoriteettia, joka väittää olevansa suvereeni, todellista suvereniteettia on vähän.
Oikeudellinen ja todellinen suvereniteetti voidaan havainnollistaa Kiinan kansantasavallan (Kiinan) ja Kiinan tasavallan tapauksessa. Noin vuonna 1990 molemmat hallintoelimet vaativat laillista suvereniteettia Manner -Kiinaan ja Taiwanin saarelle. Käytännössä Kiinalla oli todellinen määräysvalta vain Manner -Kiinassa ja Kiinan tasavallassa vain Taiwan. Näillä kahdella hallintoelimellä oli sama oikeudellinen suvereniteetti, mutta niiden todellinen suvereniteetti erosi.
Tämä suvereniteettikysymys on tärkeä myös kansainvälisissä suhteissa. Hallitusten, jotka haluavat luoda diplomaattisuhteita muiden maiden kanssa, on ensin päätettävä, mikä hallintoelin tunnustetaan suvereeniksi. Monissa tapauksissa voi olla vain yksi ilmeinen vaihtoehto. Kiinan ja Kiinan tasavallan tapauksessa tämä ei ehkä ole helppo päätös. Hallintoelimen itsemääräämisoikeuden tunnustaminen tai kieltäytyminen on yleinen syy kansainvälisiin kiistoihin.