Äänenukkeleminen on elokuvaäänisuunnittelija Ben Burttin keksimä termi, joka kuvaa ihmisen kielen kääntämistä erilaiseen mutta tunnistettavaan muotoon. Yleisten äänikuvioiden ja käytettävissä olevan äänisanaston oikean käytön avulla ääninukkeleminen voi tehdä ihmisen puheesta ymmärrettävän ihmisyleisölle. Tämä Burttin edelläkävijä on johtanut siihen, mitä jotkut kutsuvat “robotiksi puhumaan”, kuten Star Warsin ja Pixarin vuoden 2008 elokuvan WALL-E hahmot näkevät.
Ben Burtt on arvostettu elokuvamaailman veteraani, joka on kuuluisa luodessaan vieraita, robotti- ja olentokieliä. Se oli Burtt, joka keksi Wookie -kielen Tähtien sotaa varten yhdistämällä karhujen, koirien, leijonien ja ärtyneen mursun äänet erottuvan äänen luomiseksi. Burtt suunnitteli myös R2-D2: n robottikielen Tähtien sota -elokuvissa, ehkä hänen ensimmäinen kokeilunsa ääninukkelemisen kanssa. Useimmille katsojille R2-D2: lla on selvät aikomukset, jotka ovat ymmärrettäviä, vaikka hän käyttää vain joukkoa robottiääniä kommunikoidakseen.
Burtt kuvailee ääninukketeosta käännöksenä. WALL-E: n valmistusprosessissa käsikirjoittaja Andrew Stanton kirjoitti vuoropuhelut robotin päähenkilölle englanniksi ja Burtt kääntäisi käyttämällä erilaisia ääniä, joita Wall-E voisi tehdä. Riippuen yleisön intuitiosta ja työskentelemällä yhdessä animaattoreiden kanssa, tämä tekee robotin aikomuksista ymmärrettäviä ihmisyleisölle, vaikka hahmo ei puhu ihmiskieltä.
Yksi avaimista onnistuneelle ääninukketeatterille on yleisölle tuttujen äänien käyttäminen. Wookie -kielen luomisessa Burtt yhdisti tunnetut äänet uuden äänikonseptin luomiseksi. Burtt on ehdottanut, että tämä antaa uusille luomuksille uskottavuutta, koska ne näyttävät perustuvan yleisön maailmaan elokuvan epätodellisen ympäristön sijasta.
Aivan kuten ihmisillä on sanasana, meillä on myös terve sanasto. Meillä on kyky tunnistaa, miltä nauru tai itku kuulostaa, ja pyrimme yhdistämään merkitykset tiettyihin äänikuvioihin. Jos äänikuvio, joka on samanlainen rytmissä, sävelkorkeudessa tai poljinnopeudessa, toistetaan muista lähteistä kuin ihmisestä, se voi silti kantaa mukanaan yleismaailmallisia assosiaatioita. Siten, kun R2-D2 huokaisee, ymmärrämme sen takana olevan tarkoituksen pelkona tai ahdistuksena. Tämä on yksi audio-nukketeatterin selkärangasta, kyky tuoda ei-ihmishahmoihin inhimillisiä tunteita.
Elokuvia, jotka sisälsivät ääntä, on ollut olemassa alle vuosisadan, kun synkronoitu ääni otettiin käyttöön vuoden 1927 elokuvassa The Jazz Singer. Keksinnön jälkeen elokuvaäänen taiteesta ja käytännöstä on tullut taiteellisuuden ja innovoinnin luova lähde. Ben Burttin, Gary Rydstromin ja muiden äänitaiteilijoiden myötä joidenkin elokuvien äänielementti on nyt yhtä tärkeä kuin elokuva tai ohjaus. Äänenukkeleminen on vielä nuori kommunikaatiomuoto, mutta sillä näyttää olevan valoisa tulevaisuus, kun elokuvantekijöiden mielikuvitus kasvaa edelleen uusiin maailmoihin.