Yksi kirjallisuuden tarkoituksista on avata lukijan mieli syvempiin näkökulmiin ja syviin yhteyksiin. Kautta aikojen kirjallisuuskriitikot ovat keränneet huomattavan luettelon termeistä, kuten vertaus ja personointi, jotka nimittävät kirjallisia temppuja ja tekniikoita. Termi simile viittaa yksinkertaiseen vertailuun kahden asian välillä, jotka eivät selvästikään ole samoja käyttämällä sanaa like tai as. Personointi viittaa taitavaan tapaan, jolla kirjoittaja kehottaa lukijaa kuvittelemaan, että jokin selvästi eloton, kuten vanha kenkä tai elävä, mutta jolla ei ole elinvoimaa, kuten tornado, on itse asiassa elossa.
Todella hyvä vertaus tarjoaa lukijalle oivaltavan yllätyksen. Kokemattoman kirjailijan käsissä taipumus löytää tunnistetta käyttämällä vertausta liian usein ilmenee kliseenä. Runo, joka kuvaa lasta “hiljaiseksi kuin hiiri”, ei hyödytä lasta, hiirtä tai lukijaa tarjoamalla syvempää tapaa käsitellä kuvattua tilannetta. Toisaalta William Wordsworthin kuuluisa linja “Vaellen yksinäinen kuin pilvi” tarjoaa sekä vertauksen että persoonallisuuden kerralla. On tärkeää huomata, että yksi tapa kliseiden syntymiseen on liiallinen käyttö; Wordsworthin vertaus oli niin hitti, että se tuli nopeasti kansan kieleen ja siirtyi klisee -tasolle.
Simulaatio ja personointi liittyvät läheisesti toisiinsa, koska molemmat kumpuavat metaforista. Monet lukijat muistavat, että metafora määritellään kahden erilaisen asian suorana vertailuna. Pohjimmiltaan tämä tarkoittaa sitä, että metafora on vertaus ilman vastaavaa tai vastaavaa. Se sulauttaa kaksi täysin erilaista esinettä, ideaa tai tapahtumaa yhdeksi asiaksi. Esimerkiksi pieni lapsi voi riemuita: “Olen auringonpaisteella kasvoillani”, kun hän haluaa ilmaista valtavaa onnea.
Sekä vertaus että personointi sekoittavat kaksi hyvin erilaista olemusta, mutta personointi tekee sen tietyllä menetelmällä. Personoinnissa yksi elementteistä on elävä olento tai ainakin ehdottaa elävää olentoa, kun taas toinen ei selvästi ole. Kuten vertaus ja vertauskuva, personointi väärissä käsissä muuttuu kliseeksi tai vielä pahemmaksi, sentimentaaliseksi, kuten vanha talo, jota kuvataan pahoinpidellyksi pentuksi.
Kaikista runoilijoista lapset ovat ehkä kaikkein virittyneimpiä personoinnin mahdollisuuksiin, luultavasti siksi, että heidän mielestään koko maailma on täynnä animoituja persoonallisuuksia. Lapsi, joka huomauttaa, että syksyn lehdet heiluttavat hyvästit pudotakseen ja hei talveen, näkee lehdet tuhansina puun käsinä. Se, joka on huolissaan siitä, että isoisän talvitakki näyttää olevan kumarassa ja odottamassa kaapissa, näkee, että takki on ottanut sen persoonallisuuden.