Kun tietyn alaryhmän jäsenet yhdistyvät vaikuttaakseen poliittisiin tai yhteiskunnallisiin muutoksiin, tulosta kutsutaan usein identiteettipolitiikaksi. Tämä ilmiö ei rajoitu aikamme merkittävimpiin rotu- tai sukupuolijakaumiin, vaan se ulottuu seksuaaliseen suuntautumiseen, etniseen alkuperään, kansalaisuuteen ja muihin tapauksiin, joissa tietty ryhmä tuntee syrjäytyneen tai sorretun.
Ilmiö, jota toisinaan pilkallisesti kutsutaan ”identiteettipolitiikaksi”, ilmestyi ensisijaisesti poliittisesti myrskyisinä vuosina kansalaisoikeuslain voimaantulon jälkeen vuonna 1965. Vaikka suuri osa huomiosta keskittyi äänioikeutettujen afrikkalaisamerikkalaisten ahdinkoon, myös muut ryhmät halusivat tunnustusta ja hyväksyminen poliittisen aktivismin ja kollektiivisen tietoisuuden lisäämisen kautta.
Syrjäytyneiden afrikkalaisamerikkalaisten erottelupyrkimysten menestys sai muut ryhmät ryhtymään omiin poliittisiin toimiinsa. Identiteettipolitiikan käsitteen mukaan naiset voisivat liittyä yhteen edistääkseen yhdenvertaisten oikeuksien muutoksen hyväksymistä. Homoseksuaalit voivat järjestää poliittisia mielenosoituksia tai aloittaa ruohonjuuritason kampanjoita vahvempien viharikoslainsäädäntöjen luomiseksi tai sallia samaa sukupuolta olevien kumppaneiden saada avioehtoja.
Myös muut ryhmät, kuten lailliset latinalaisamerikkalaiset maahanmuuttajat tai intiaanit, saivat voimansa identiteettipolitiikan avulla. Ajatuksena oli, että syrjäytyneet tai sorretut ryhmät tunnustetaan erilaisuuksistaan, ei niistä huolimatta. Tunnistamalla itsensä afrikkalaisamerikkalaiseksi tai homoseksuaaliksi tai feministiksi henkilö voisi kohdistaa kaiken energiansa tiettyyn poliittiseen tarkoitukseen. Tämä tarkoituksen ainutlaatuisuus näyttää olevan tämän ilmiön myönteisin puoli.
On kuitenkin niitä, jotka näkevät identiteettipolitiikan vähemmän positiivisessa valossa. Keskittämällä niin paljon energiaa tiettyyn poliittiseen asialistaan, harjoittajat voivat vaikuttaa yhtä sulkeutuneilta tai syrjäyttäviltä kuin ne, jotka väittävät sortavansa tai syrjäyttävänsä ryhmänsä. Ajatus siitä, että ulkopuolinen ei voisi ymmärtää tietyn ryhmän ongelmia tai tarpeita, voisi luoda lisää ongelmia poliittisella areenalla.
Esimerkiksi afrikkalaisamerikkalaisten, jotka tunsivat olevansa enemmistön valkoisen hallituksen sortamia, piti hyväksyä, että kansalaisoikeuslain hyväksyminen edellyttää konservatiivisten valkoisten lainsäätäjien ääniä. Tällaisen kompromissin aikaansaaminen identiteettipolitiikan keskellä olisi ollut paljon vaikeampaa. Siksi monet järjestäytyneet vähemmistöpoliittiset ryhmät ovat suurelta osin luopuneet tästä mallista ekumeenisemman lähestymistavan saavuttamiseksi yhteisiin tavoitteisiin.