Oikeudessa pysyvä tai oikeussuojakeino on kantajan kyky osoittaa, että nykyinen laki vaikuttaa tai vaikuttaa heihin kielteisesti ja olennaisesti. Termiä käytetään silloin, kun parhaillaan voimassa olevia lakeja kyseenalaistetaan. Jotta lakia voitaisiin riitauttaa, kanteen nostavan henkilön on pystyttävä todistamaan lain aiheuttamat vahingot ja siten todistamaan oikeutensa.
Korkeimman oikeuden vuonna 1975 antamasta tuomiosta lähtien tuomioistuimet päättävät, voidaanko lakia vastaan hyökätä oikeudenkäynneillä, ja määrittävät aseman “onko asianosaisella oikeus saada tuomioistuin päättämään riidan tai tiettyjen asioiden sisällöstä”.
Oikeudenhakijan on pystyttävä täyttämään useita vaatimuksia voidakseen todistaa olevansa oikeassa asemassa. Henkilön on pystyttävä osoittamaan, että hän on kärsinyt tai kärsii vahinkoa lain seurauksena. Vahinkojen tai välittömien vahinkojen on oltava riittävät, jotta ne ansaitsevat asemansa.
Lisäksi on osoitettava, että vahinko on suoraan aiheutunut kyseisestä laista. Myös lain muuttaminen merkitsisi vamman aiheuttamien vahinkojen korjaamista tai loukkaantumisen estämistä. Jos lain muuttaminen ei korjaisi tällaisia kysymyksiä, tapauksella ei ole asemaa.
Kaikkien kolmen edellytyksen on täytyttävä, jotta kantajalle annetaan oikeus asemaa ja saada asia käsitellä tuomioistuimissa. Lisäksi korkein oikeus asettaa rajoituksia seisomiseen.
Tuomioistuimen asettamat kolme rajoitusta ovat seuraavat:
1) Henkilö voi puolustaa vain itseään. Pysyvä henkilö ei voi edustaa kolmatta osapuolta, joka ei voi olla läsnä oikeudessa.
2) Oikeudenkäynti, kun vahinko koskee myös monia muita ihmisiä, ei ole sallittua.
3) Pysyvän on tapahduttava asianomaisessa tuomioistuimessa (kiinnostavalla vyöhykkeellä), ja seisovan henkilön on oltava alueella, jälleen kiinnostavalla alueella, johon riidanalainen laki vaikuttaa.
Tällaisten vaatimusten ja rajoitusten vuoksi monet, jotka haluavat todistaa asemansa lain edessä, eivät pysty siihen. Suurin osa Yhdysvaltojen asemaa koskevista laeista on selitetty tarkemmin tapauksilla, joissa pysyvät oikeudet on evätty.
Esimerkiksi vuoden 1991 Lujan v. Defenceers of Wildlife -ryhmässä joukko villieläinten suojelijoita oli päättänyt, ettei heillä ole oikeutta haastaa Yhdysvaltojen sisä- ja kauppaministerien toimia, koska he eivät voineet todistaa itseään vaikuttavan asetuksiin. Tuomioistuin selvensi, että vahingon on oltava välitön ja konkreettinen, eikä se voi olla hypoteettinen.