Deinstitutionalisointi on irrottautuminen julkisten laitosten perinteisestä terveydenhuollon mallista mielenterveysongelmaisten ihmisten asuttamiseksi. Yhteiskunnan mielenterveydenhuoltojärjestelmien poistaminen laitoksesta tarkoittaa yhteisön avohoitopalvelujen tarjoamista eikä ympärivuorokautista hoitoa julkisessa sairaalassa. Sen sijaan, että potilaita eristettäisiin yhteisöstä rajoittamalla heidät suuriin institutionaalisiin rakennuksiin, instituutioiden poistamisen mallin oletetaan sisältävän yhteisöjä, jotka tarjoavat jokaiselle potilaalle mielenterveyspalveluja.
Terveydenhuollon suuntaus deinstitutionalisoinnista alkoi sairaaloiden sulkemisten lisääntymisestä ja monissa julkisissa sairaaloissa käytettävissä olevan tilan vähenemisestä. Psykiatristen lääkkeiden menestys johti myös mielenterveydenhuoltojärjestelmien poistamiseen laitoksilta monissa osissa maailmaa. Vuodesta 1890 lähtien mielenterveysongelmista kärsivien hoidosta tuli vankeutta pikemminkin kuin progressiivista, koska tilaan ei usein ollut parannuskeinoa. Mutta vuodesta 1955 lähtien, kun otettiin käyttöön psykiatrisia lääkkeitä, jotka hallitsivat oireita, kuten hallusinaatioita ja mielialan vaihteluja, havaittiin, että monet potilaat voivat toimia ilman jatkuvaa hoitoa.
Vuonna 1963 Yhdysvalloissa presidentti John F. Kennedy perusti yhteisön mielenterveyskeskusten lain. Psykiatriset lääkkeet luovutettiin huolellisella seurannalla ja yhdistettiin avohoitoon. Hyväksyttiin uusi yhteisöpohjainen mielenterveydenhuoltomalli. Liittovaltion hallitus maksoi sen sairausvakuutusohjelmilla, kuten Medicaidilla ja Medicarella. Institutionaalistamisesta tuli arkipäivää sekä vanhuksille että mielisairaille.
Nykyään avohoito lisääntyy edelleen, kun taas sairaalan mielenterveysmallit ovat vähentyneet huomattavasti. Ihmiset, jotka kannattavat mielenterveydenhuollon poistamista laitoksista, väittävät, että se ei ainoastaan vapauta tarvittavia vuodepaikkoja sairaaloissa, vaan myös hoitaa potilaita omassa yhteisössään ja samalla edistää heidän itsenäisyyttään. Institutionaalisten terveydenhuoltojärjestelmien kannattajat huomauttavat myös, että perinteinen psykiatrinen sairaala tai turvapaikka mallina rajoittaa potilaita ja eristää heidät muusta yhteiskunnasta. Laitosten poistamista vastustavat väittävät, että vakavista tai monimutkaisista mielenterveyshäiriöistä kärsivillä ihmisillä on taipumus eristäytyä yhteisöympäristöstä ja monet tarvitsevat perinteistä sairaalahoitoa tarjoavia säännöllisiä aterioita, toimintaa ja aikatauluja. Itse asiassa monet laitoksettomat mielenterveyspotilaat jäävät kodittomiksi.
Jopa institutionaaliseen liikkeeseen osallistuneet ovat painostaneet mielenterveysongelmien tukemista, jotta asuintiloja ja ainakin jonkin verran valvontaa, jotta he saisivat psykiatriset lääkkeensä. Valitettavasti tällaisen hoidon kustannukset ovat usein samat tai jopa korkeammat kuin sairaalahoito monissa tapauksissa. Kustannussäästöt ovat suuri tekijä toimielinten poistamisen jatkumisessa. Pohjois -Amerikka, Länsi -Eurooppa, Australia ja Uusi -Seelanti liittyvät etenkin institutionaalisen mielenterveydenhuollon lisääntymiseen.