Muistorunouksen tarkoituksena on muistaa tai ylistää jakeessa kuollutta rakasta henkilöä. Kutsutaan myös elegioiksi, nämä runot luetaan ääneen hautajaisissa tai julkaistaan vainajan kunniaksi. Muistorunoihin ei liity yhtenäisiä tyylejä tai sääntöjä. Muistosivustojen ja -sivujen leviämisen myötä muistorunoista on tulossa suositumpi tapa muistaa joku.
Runous on kirjallisen taiteen muoto. Kreikkalainen filosofi Aristoteles yritti määritellä runoutta runoudessaan. Aristoteles uskoi, että runoilijan ja historioitsijan välinen ero ylitti jakeen ja proosan, mutta kyse oli siitä, että jälkimmäinen vangitsi raakat tosiasiat ja ensimmäinen keräsi henkilön tai tapahtuman raakat tunteet. Klassinen, keskiaikainen ja varhaismoderni runous seurasi useita asetettuja sääntöjä ja malleja klassisesta daktilisesta heksametristä englantilaiseen jambiseen pentametriin anglosaksisen allitaation kautta. Moderni runous, kuten Emily Dickinson, yritti rikkoa tällaiset säännöt ja sallia enemmän luovuutta.
Tällainen runous on kokoelma yksittäisiä hetkiä, muistoja ja tunteita. Ne voivat olla hyvin henkilökohtaisia ja yhdistää runoilijan henkilön kuolleeseen tai yleisiin juhliin. Muut muodot jättävät kuolleen pois runosta, mutta tunteet tuntevat kaikki lukijat.
Runoilija voi käyttää mitä tahansa muotoa tai ei ollenkaan. Muistorunoiden tärkein elementti on muisti ja siihen liittyvät tunteet. Siksi ei ole sääntöjä, jotka säätelevät niiden pituutta, mittaria ja teemojen riimirakennetta.
Jotkut runoilijat ja historioitsijat uskovat, että varhaiset eeppiset runot, kuten Homeroksen “Iliad”, ovat varhaisia ja pitkiä yrityksiä kirjoittaa muistoruno. Klassisessa elegyssä käytetään elegiakytkimiä, joista ensimmäisellä on nouseva laatu, joka tasapainottuu toisen heikkenevällä laadulla. Klassisia esimerkkejä elegeistä ovat Ovidius, joka suri pakkosiirtolaisuuttaan ja Catullus suri veljensä kuolemaa. Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen elegiat pysyivät suosittuina hautakivi -epitafeina.
Muistorunoilu suosio jatkui läpi keskiajan, vaikka se rajoittui yhteiskunnan ylempiin tasoihin. Esimerkiksi Norjan kuningas Hakon muistettiin ”Hakonarmal” -runossa, joka rakentui aiempien muistomerkkien, kuten ”Eiriksmal”, runoon. Amerikassa runoilijat ja runot, kuten Robert Frostin ”My Butterfly: An Elegy” ja Emily Dickinsonin ”Unleep”, tekivät muodosta suositumman.
Muistotilaisuus on aivan erilainen kuin muistoruno ja runot. Muistopuhe on puhe, ehkä kirjoitettu jae mielessä, ja se luetaan kuolleen ylistykseen hautajaisissa. Yksi kuuluisimmista kiitoksista on Periklesen hautajaispuhe, jonka Thukydides on tallentanut Peloponnesoksen sodan historiassa.