Kerrontakritiikki on kirjallisuuden analyysin muoto, joka keskittyy kirjallisuuden teoksen hahmoihin, tarinoihin, asetuksiin jne. Termiä käytetään yleisimmin raamatullisen arvostelun alalla, jossa Raamatun tarinoita, erityisesti evankeliumeja, analysoidaan kirjallisuuden eikä historiallisen sisällön perusteella. Raamatullisen kirjallisuuden tutkimismenetelmänä se ilmestyi 20-luvun puolivälissä, ja se hyödynsi maallisia kirjallisuuskriittisiä teorioita, kuten uutta kritiikkiä.
20 -luvun raamatullisen kritiikin menetelmät keskittyivät suurelta osin raamatullisten tekstien historiallisiin ominaisuuksiin. Evankeliumeista – neljästä Uuden testamentin kertomuksesta Jeesuksen elämästä – keskusteltiin usein Sitz im Lebenin muodossa, joka on saksankielinen “elämäntilanne” ja viittaa kirjojen kirjoittajien historiallisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin taustoihin. yleisöille. Historiallisesti kriittistä menetelmää käyttävät raamatuntutkijat voivat myös yrittää selvittää, saivatko evankeliumien kirjoittajat tiedot Jeesuksen elämästä silminnäkijöiden kertomusten, kirjallisten lähteiden, jotka eivät ole enää olemassa, tai muiden lähteiden kautta.
Kerronta kritiikkiä syntyi osittain tämän raamatullisen analyysityylin rajoitusten korjaamiseksi. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin historiallinen kriitikko voisi arvioida tarinan historiaa, jossa Jeesus antaa sokeana syntyneen miehen näkemyksen suhteessa juutalaisten ja varhaiskristittyjen historialliseen suhteeseen, koska tarina viittaa jännitteeseen Jeesuksen ja juutalaisen välillä johtajia. Vaikka kerrontakriitikko ei ehkä pidä tätä tulkintatyyliä pätemättömänä, hän voisi ajatella, että tarinassa on muutakin. Kerronnallista kritiikkiä soveltava tutkija voisi tutkia tarinaa sen päähenkilöiden – Jeesuksen, sokean, miehen vanhempien ja juutalaisten johtajien – perusteella määrittäessään tekstin aihekohtaisen merkityksen. Hän voi myös kommentoida tarinan fyysisen sokeuden symbolisia seurauksia suhteessa henkiseen sokeuteen.
Maallisen kirjallisuuden kritiikin maailma sisälsi samanlaisia suuntauksia suunnilleen samaan aikaan. Vaikka 20 -luvun alkupuolen kirjallisuuskriitikot keskittyivät usein kirjoittajan elämäkerratietoihin tai kirjoittajan sosiaalipoliittiseen kontekstiin, 1940 -luvulla syntyi liike, joka tunnettiin nimellä New Criticism, joka hylkäsi tämän lähestymistavan. New Criticsin mukaan kirjallista tekstiä on pidettävä erillään kaikesta ulkopuolisesta tiedosta, jotta se voi etsiä merkitystä itse tekstin “läheisestä lukemisesta”, jossa otetaan huomioon sen kieli, symboliikka ja muut puhtaasti sisäiset piirteet. Raamatuntutkimuksen kerrontakritiikki hyödynsi näitä ajatuksia ja strategioita kertomusten tutkimiseksi. 20 -luvun lopulla ja 21. vuosisadan alussa sekä maallinen että raamatullinen kertomuskritiikki palasi yleensä jonkin verran ulkoisten tekijöiden huomioimiseen, mutta uuden kritiikin vaikutus näkyy edelleen tutkijoiden tiiviissä lukemissa.