Post-strukturalismi on moderni filosofinen ajattelukoulu. Se kasvoi rakenteellisuuden filosofiasta ja vastauksena siihen, jota monet post-strukturalismin keskeisistä ajattelijoista olivat äärimmäisen kriittisiä. Tämä ajatuskoulu on yksi tämän päivän filosofian tärkeimmistä liikkeellepanevista voimista, ja se liittyy monimutkaisesti postmodernistiseen ajatteluun.
Rakenteellisuus ajattelukouluna saavutti askeleensa 1950- ja 1960 -luvun radikaalien liikkeiden aikana, erityisesti Ranskassa, vaikka sen juuret ulottuivat 20 -luvun alkuun. Rakenteellisuuden tutkijat tarkastelevat perusrakenteita, jotka sisältyvät kaikkiin kulttuurin tuotantoihin, ja analysoivat monia osia, jotka luovat jotain, jotta saataisiin parempi käsitys luomuksesta. Kielitiede oli yksi ensimmäisistä aloista, joka käytti strukturalismia hyväkseen, ja sen soveltaminen levisi nopeasti muille aloille. Strukturalismin perusolettamus on, että kaikilla asioilla on merkitystasoa alempi rakenne ja että tämä rakenne muodostaa asian todellisuuden.
Poststrukturalismi kasvoi vastauksena strukturalismin oletettuun oletukseen, että sen oma analyysijärjestelmä oli jotenkin olennainen. Post-strukturalistit katsovat, että jopa taustalla olevien rakenteiden tarkastelussa esitetään joukko harhaa, jotka perustuvat tutkijan ehdollistamiseen. Filosofian ytimessä on hylkääminen ajatuksen siitä, että kulttuurituotteella on jokin todella olennainen muoto, koska kaikki kulttuurituotteet ovat luonteeltaan muodostettuja ja siksi keinotekoisia.
Foucault laajensi tätä käsitettä ei-essentialismista kuuluisasti kirjassaan Seksuaalisuuden historia, jossa hän väittää, että jopa sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen ovat keksittyjä muodostelmia ja että käsityksemme olennaisista sukupuolen tai seksuaalisuuden käsityksistä on virheellinen. Hän esimerkiksi väittää, että koko homoseksuaalisuusluokka on itse asiassa varsin tuore, kulttuurinormien ja yhteiskunnan eri ryhmien välisen vuorovaikutuksen rakentama, mutta sillä ei ole olennaisempia ominaisuuksia kuin esimerkiksi ajatus kauneudesta.
Yksi filosofian historian keskeisistä hetkistä tapahtui vuonna 1966, kun Derrida piti puheen John Hopkinsin yliopistossa. Derridaa kunnioitettiin yhtenä suurimmista strukturalismin ajattelijoista, ja siksi hänet kutsuttiin puhumaan aiheesta pitkään, koska se oli vasta alkanut saada suurta huomiota amerikkalaisessa henkisessä yhteisössä. Derridan luento ”Rakenne, merkki ja leikki humanistisissa tieteissä” kritisoi jyrkästi strukturalismia, osoittaen sen luontaiset rajoitukset ja esittäen joitakin perusperiaatteita uudelle keskustelukielelle.
Post-strukturalismi eroaa merkittävästi postmodernismista, vaikka yleinen aihe pitää näitä kahta usein yhtenä ja samana. Vaikka on olemassa tiettyjä päällekkäisyyksiä, yhden koulun ajattelijat eivät lähes koskaan tunnista itseään toisen ajattelukoulun kanssa. Postmodernismi pyrkii tunnistamaan nykyajan maailmantilan, ajanjakson, joka seuraa modernistista aikaa. Postmodernismi pyrkii tunnistamaan tietyn vaiheen ja toimimaan uudella kaudella. Toisaalta post-strukturalismia voidaan pitää nimenomaisesti kriittisempänä näkemyksenä, jonka tavoitteena on purkaa essentialismin ideoita eri tieteenaloilla tarkemman keskustelun mahdollistamiseksi.