Rikosfiktio on kirjallisuuden genre, joka kattaa rikollisen toiminnan, sen motiivit ja menetelmät sekä lopullisen ratkaisun. Jotkut teokset ylittävät rikoksen ja käsittelevät rikollisten ja muiden rikollisten, rikollisten ja laillisten henkilöiden ja muiden samassa vaikutuspiirissä olevien merkittävien ihmisten välistä dynamiikkaa. Rikokirjallisuudessa on useita toistuvia troopeja ja alalajeja, mukaan lukien etsivät tarinat, poliittiset trillerit ja ryöstöjutut. Genre on riittävän joustava, jotta se voi siirtyä muihin fiktiolajeihin, kuten tieteiskirjallisuuteen ja klassiseen kauhuun.
Monet asiantuntijat tunnustavat Steen Steensen Blicherin vuoden 1829 teoksen ”Veilbyen rektori” ensimmäiseksi rikosromaaniksi, vaikka rikostarinoita on päivätty jo ”Tuhat ja yksi yö”, josta on todisteita siitä, että ne on kirjoitettu jo 10. vuosisadalla . Rikoskirjallisuuden katsottiin vakiintuvan erilliseksi kirjallisuuslajiksi kuitenkin 1900 -luvun alkuun mennessä. Tänä aikana kirjallisuuslehdet ja sellukirjallisuusjulkaisut totesivat, että tarinoita rikollisesta toiminnasta myytiin hyvin yleisön keskuudessa, ja sen jälkeen painettiin suuria määriä tarinoita vastauksena kysyntään. Yksi merkittävimpiä sarjoja, jotka tuolloin kehitettiin, oli Sir Arthur Conan Doylen “Sherlock Holmes” ”Tarinoita, jotka auttoivat katakulttaamaan rikosfiktiota uusille suosion korkeuksille.
Rikosfiktion alalaji on whodunit, joka saa nimensä lauseesta “Kuka sen teki?” Kuten etiketti ehdottaa, nämä tarinat käsittelivät usein rikosta ja sen salaperäistä tekijää. Lukijat seurasivat päähenkilöä – useimmiten etsivää – hänen yrittäessään tunnistaa syyllisen useiden vihjeiden perusteella. Useimmat whodunitit käsittelivät joko murhia tai varkauksia, trendi jatkuu nykyajan fiktion kanssa.
Joissakin tapauksissa fiktion mysteereihin liittyi rikoksen menetelmä eikä syyllinen. Tätä alalajia kutsutaan usein “lukitun huoneen mysteeriksi”, jossa päähenkilö yrittää selvittää, miten muuten mahdoton rikos tehtiin. Alalaji saa nimensä toistuvasta teemasta, jossa rikoksen tekijä kykeni tekemään sen, ilman selkeää tapaa, miten hän pääsi rikospaikalle tai poistui siitä. Näiden tarinoiden päähenkilöt paljastavat usein salaisen kohdan, joka sallii rikoksen, ja paljastus voi olla täynnä yksittäisiä elementtejä.
Nykyaikainen rikoskirjallisuus on ulottunut paljon pidemmälle kuin uhri-, rikollisuus- ja etsivämysteerit, mukaan lukien genret, kuten vakoilutrillerit, kuten Ian Flemingin ”James Bond” -sarja ja rikollisen elämän draamat, kuten Mario Puzon ”Kummisetä”. Jotkut tarinat, kuten John Grishamin “The Firm”, käsittelevät rikollisen toiminnan oikeudellisia seurauksia. Kirjoittajat sekoittavat usein muita suosittuja tyylilajeja, kuten korkeaa fantasiaa, rikosfiktioelementteihin, mikä laajentaa edelleen genren kirjoa.