Vapaakauppasopimukset ovat kansojen välisiä sopimuksia, jotka ilmaisevat halun sitoutua vapaakauppaan. Sopimus sisältää yleensä yksityiskohtaisen luettelon kohdista, jotka kunkin osapuolen on täytettävä, jotta kumppanien välinen kauppa olisi todella vapaata ja avointa. Useat maat voivat myös yhdistyä muodostaakseen kahden tai useamman maan vapaakauppa -alueen, jossa vapaakauppaa edistetään ja kannustetaan aktiivisesti. Sopimukset ovat tärkeä tapa saada vapaakauppajärjestelmä toimimaan tehokkaasti, mikä osoittaa, että kaikki jäsenmaat neuvottelevat hyvässä uskossa.
Vapaakaupassa kaksi maata voi käydä kauppaa keskenään ilman rajoituksia. Tullit, kiintiöt, verot ja muut kaupan rasitteet poistetaan, mutta myös valtion tuet, veronalennukset ja muut etuudet, jotka on tarkoitettu kotimaisten tuottajien hyväksi, lopetetaan. Tämä poistaa kaupan esteitä, kannustaa maita vaihtamaan tavaroita, palveluja ja työvoimaa tarpeen mukaan ja edistää pääomien, ideoiden ja tavaroiden vapaata liikkuvuutta kansainvälisten rajojen yli. Vapaakaupan kannattajat uskovat, että se auttaa alentamaan kustannuksia ja samalla edistämään innovaatioita jäsenmaissa, varsinkin jos vapaakauppa -alueeseen kuuluu suuri määrä maita.
Kun maa päättää, että se haluaa harjoittaa vapaakauppaa kumppaninsa kanssa, se tapaa kyseisen kumppanin solmiakseen vapaakauppasopimuksen, jossa molemmat osapuolet sopivat kaupan esteiden poistamisesta. Useat vapaakauppaan sitoutuneiden maiden sopimukset, kuten Keski -Amerikan vapaakauppasopimus (CAFTA), ovat luoneet vapaakauppa -alueita, joilla monet maat käyvät vapaata kauppaa keskenään käyttäen lähtökohtana sopimuksen puitteita.
Vapaakauppasopimuksia on uusittava määräajoin nousevien ongelmien ratkaisemiseksi, ja ne sisältävät usein oikeudellisia turvakeinoja niille valtioille, joiden mielestä sopimuksen osapuolet luopuvat ehdoista. Esimerkiksi yksi valtio voisi pakottaa toisen muuttamaan lääkepatenttilakejaan edistääkseen vapaata kauppaa sopimuksen ehtojen mukaisesti. Vapaakauppasopimusten osapuolet pitävät yleensä vuosikokouksen, jossa vaihdetaan niin, että jokaisella jäsenmaalla on mahdollisuus isännöidä kokous.
Jotkut vapaakaupan kannattajat väittävät, että vapaakauppasopimukset ovat itse asiassa este vapaakaupalle ja että puhtaasti vapaata ja avointa kauppaa ei pitäisi joutua sääntelemään tai velvoittamaan millään tavalla. Monet ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että onnistuneiden vapaakauppasopimusten tekeminen on usein ensimmäinen askel, joka osoittaa jäsenmaille, että vapaakauppa on mahdollista, ja edistää vapaakauppaympäristöä.